IHMISKONE.
Reading edition
Hyvin pitkälle aletaan nykyaikana kaikkinaisessa kehityksessä päästä. Mutta kaiken huippuna voidaan mielestämme pitää robottia eli ihmiskonetta, jonka eräs insinööri, luonnollisesti amerikalainen, on keksinyt. Olemme nähneet tämän koneen kuvankin eikä koneessa juuri paljon ihmisen hahmoa ole. Korkeintaan voidaan sanoa, että sillä on pää, kädet ja jalat, mutta muu ruumis sijaitsee jonkun matkan päässä koneesta, josta itse robottiin johtaa suuret kimput johtolankoja. Mutta eihän ulkonäkö olekaan pääasia, vaan pääasia on se, mihin tämä laitos kykenee. Ja se kykenee m.m. mainiosti hoitamaan esim. vesijohtolaitoksen vesisäiliön. Se soittaa puhelimella sovittuun numeroon. Ilmoittaa, että puhelimessa on robotti N:o 17 ja että pyydetään puhelimeen sitä ja sitä henkilöä, jonka jälkeen se tämän henkilön puhelimeen saavuttua ilmoittaa, että nyt on vesi säiliössä kohonnut niin ja niin korkealle. Ja jos insinööri sanoo, että kyllä siinä jo vettä riittää, ja että säiliön hanat saa panna kiinni, niin sanoo robotti: kiitos, ja pistää puhelimen torven paikoilleen ja menee vääntämään säiliön hanat kiinni.
Mutta ei siinä kyllin, robotti hoitelee muitakin koneita, lueskelee veden lämpötiloja, tirkistelee vesimittareihin, ja vastaa myöskin näistä asioista tiedusteluihin, kun niitä puhelimessa tehdään. Ja tuntee robotti, kuulemma, tarkkaan isäntänsä äänen, niin että se ei muiden ihmisten määräyksistä ole millänsäkään. Ei sitä Köpenickin kapteeni vetäisi huulesta.
Ja sen jälkeen kerrottakoon eräs todennäköinen tulevaisuuden kuvitelma:
Herrasväki Tiukkanen eli lähemmin sanoen rouva ja herra Tiukkanen olivat melkein aina aluksi eri mieltä asioista. Mutta ei kestänyt milloinkaan enempää kuin korkeintaan 10 minuuttia, kun jo herra Tiukkanen oli täydellisesti yhtä mieltä rouvansa kanssa, sillä rouva Tiukkanen painoi 125 kiloa, jotavastoin hänen aviomiehensä painoi ainoastaan 52. Kun rouva Tiukkasessa ei sitä paitsi ollut löyhää lihaa, niin on ymmärrettävissä, että hän oli oikeassa väittäessään, ettei hän ollut milloinkaan tavannut ihmistä, joka olisi kumonnut hänen tahtonsa.
Eräänä päivänä istui herra Tiukkanen salin sohvalla ja veteli haikuja noin 1/2 m pituisesta sikaarista. Kun rouva Tiukkanen oli aukaissut eteisen oven, kuului sieltä mahtava ääni: Kuka rohkenee polttaa tässä talossa sikaaria?
Aivan samassa silmänräpäyksessä kuului salin sohvalta herra Tiukkasen tyyni vastaus: Minä pidän sikaareista ja siis minä myös poltan niitä.
Muutamaksi silmänräpäykseksi rouva Tiukkanen mykistyi, sillä tällaista hän ei ollut ennen kuullut, mutta ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi tämä tapahtui, sillä hyvin äkkiä hän oli astunut saliin niin painokkaasti, että lattiapalkit keinuivat, riistänyt miehensä suusta sikaarin, heittänyt sen tulipesään, oikaissut miehensä polvelleen ja kohottanut uhkaavasti kätensä, jonka jälkeen oli seuraava tällaisissa tapauksissa tavallinen voitelu.
Mutta sen sijaan, että herra Tiukkanen olisi armoa rukoillut, huudahti hän käskevästi:
Robotti hoi, vapautapas minut, ja vie tuo akka sänkykamariin.
Tämän jälkeen tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kiiltävä nikkeliteräksinen hirviö astui esille viereisestä huoneesta ja sanoi uhkaavalla äänellä: Kyllä minä opetan teidät, rouva Tiukkanen, miestänne pieksämään! Ja tämän jälkeen tarttuivat teräksiset nivelet rouva Tiukkaseen, jonka jälkeen hän sankarillisesta vastarinnasta ja kautta koko talon kuuluvista avunhuudoista huolimatta siirtyi sänkykamariin, jonka oven robotti veti kiinni.