MAISTERI KÖYHÄNEN JA HÄNEN TORAKKANSA.

Maisteri Köyhänen kapusi tapansa mukaan pieneen vinttikomeroonsa. Hän veti esille illallisensa, jonka hän oli hallista ostanut, ja valmistui nauttimaan oppineen köyhälistön ateriaa. Hänen huoneessaan oli 2 huonekalua, nim. pöytä ja sohva, joka viimemainittu samalla kertaa teki sängyn ja osaksi kirjakaapin virkaa.

Hän aukaisi siis ruokapakettinsa, josta tuli esille ranskanleipä ja 6 savustettua silakkaa sekä veti esille taskustaan maitopullon. Sen jälkeen hän kattoi pöydän, levittäen pöytäliinaksi kaikki käärepaperit ja asetti tälle aamiais-illallis-päivällisensä mahdollisimman esteettiseen järjestykseen.

Maisteri Köyhänen oli nähkääs esteetikko ja hänen erikoisalansa oli Italian renessanssi-ajan linnat, joista hän oli kirjoittanut gradu-kirjoituksen ja joista hän valmisteli väitöskirjaa.

Tällöin hän huomasi valkealla paperilla erään kiiltävän, ruskean eläimen, joka kodikkaasti tepasteli hänen edessään.

Eläin oli torakka. Se oli nähtävästi kyllästynyt talon köyhiin oloihin ja päättänyt muuttaa majaa. Mutta nähdessään pöydällä ranskanleivän murusia, ei se voinutkaan lähteä, vaan rupesi herkuttelemaan niillä.

Maisteri Köyhästä liikutti se, että hänet ehkä nyt jättää hänen viimeinen ystävänsä. Varovaisesti hän kastoi tulitikun maitopulloon ja siirsi maitopisaran torakan läheisyyteen.

Torakka joi ahneesti ja haukkasi tämän jälkeen leuvoillaan, joita torakalla on ainakin 50, ranskanleipää päälle.

Maisteri Köyhäsen seuraava onnistunut yritys oli syöttää torakalle savustettua silakkaa.

* * * * *

Maisteri Köyhäsen elämä oli tullut rikkaammaksi kuin ennen. Hän oli saanut kodin. Hän tiesi, että häntä aina odotti hänen rakas torakkansa, ja kun hän saapui yksinäiseen vinttikomeroonsa, oli hänellä aina mukana torakalle jotain hyvää: milloin sokeripalanen, jonka hän oli pistänyt taskuunsa kahvilasta, milloin palanen leivosta, jonka hän oli samalla tavalla anastanut, milloin joku makeispalanen j.n.e. Kaikki nämä aarteensa kuljetti maisteri Köyhänen muistikirjansa välissä, ja suuri oli yhteinen ilo, kun toverukset illalla alkoivat ateriansa.

* * * * *

Mutta Köyhäsenkään ei pitänyt aina jäädä köyhäksi. Eräät vaikutusvaltaiset henkilöt löysivät hänet, ja hänet korotettiin vaikutusvaltaiseen virkaan. Ja hän joutui valtiollisille päivällisille, joissa tuhansia herkkuja tarjottiin. Ja näillä päivällisillä juotiin myös erään suurvallan malja. Ja koska tämä tapahtui maassa, jossa oli kieltolaki, juotiin se "karpalomehussa".

Mutta vaikka herra Köyhänen oli kohonnut suureen arvoon ja kunniaan, niin luuletteko te, että hän unohti rakasta torakkaansa. Hänen liivintaskussaan oli kultainen kotelo, johon hän oli koonnut sopivat jätteet juhlapäivällisestä. Ja kun hän saapui kotiinsa, jossa hänen rakas torakkansa odotti häntä kultahäkissä, niin hänellä oli taas tuomiset tuotavana.

Ja hienon hienolle pergamenttipaperille levitti hän murusen toisensa jälkeen.

Ja torakka söi ja oli tyytyväisen näköinen ja lopuksi kulautti se myös "karpalomehun" naamaansa.

Mutta tämän jälkeen näytti se voivan pahoin, ja lyhyt oli sen kuolinkamppaus. Se ehti ainoastaan sätkyttämään viidettä jalkaansa ja kastamaan sen "karpalomehuun" sekä laskemaan jalkansa sydämelleen.

* * * * *

Kului pitkät ajat, ennenkuin rikas herra Köyhänen pääsi ennalleen. Hän mietti, miksi torakka oli kastanut jalkansa tähän "karpalomehuun". Mutta lopuksi hänelle asia selvisi. Torakka tahtoi sanoa, että "karpalomehu" oli sen kuoleman syy.

* * * * *

Herra Köyhänen oli hankkinut kaiken sen varaston, mikä tätä "karpalomehua" oli olemassa, ja myynyt sen torakanmyrkkynä. Hän on ansainnut satoja miljoonia markkoja. Ja lopuksi oli hän lähtenyt viinimaihin nauttiakseen elämästä, sillä "keinotekoisesta karpalomehusta" puhuttaessa valtasi hänet aina kuoleman pelko.

Hän muisti rakkaan torakkansa.