IX.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä… Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat, uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun. Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä… Ja Pekka, hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle. Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä, vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat, lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan kesätakkiin.

— Anteeksi, neitini, — sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen luoksi — olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

— Vaan muutama minuutti, — sanoi maalari ja riensi piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

— Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle… kas niin… nyt on hyvin… Heti paikalla lopetan.

Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille piirustussäiliö kädessä.

— Nyt saatte nähdä, neiti…

— En minä ole neiti; minä olen naimisessa.

— Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.

— Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila — vastasi Saara.

— Vai niin; sehän sopii mainiosti — jatkoi maalari. — Olen juuri aikonutkin käydä pastorin luona.

— Tehkää hyvin ja astukaa sisään.

— Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se teistä, näköinen?

Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.

— Onko tämä olevinaan minun leninkini? — kysyi hän veitikkamaisesti.

— Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia — vastasi maalari, joka huomasi Saaran olevan mielissään, — ja todellakaan ei leninkinne malli tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.

Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.

— Te olette maalari? — sanoi hän.

— Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan, tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla tervehtääkseni muutamia sukulaisia.

— Olette valinneet Lännen?

— Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis Lakessa, herra pastori — minulla on luultavasti kunnia puhua herra pastorin kanssa — siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan puistoineen.

— Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? — kysyi pastori.

— Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja kummastuttavan tietämättömältä.

— Mitä sillä, tarkoitatte? — kysyi pastori ankarasti.

— Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla. Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia harrastuksiakaan.

— Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista, — vastasi pastori — mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin laimiinlyövät.

Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.

— Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi — sanoi hän kääntääksensä puhetta toiseen suuntaan.

— Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin — vastasi pastori — ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti muassanne.

— Kiitos ja kunnia sille rippikoululle — ajatteli Falk.

— Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän kernaasti tulla kanssanne — jatkoi pappi.

No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento. Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi pyydetty — sanoi maalari. — Kumminkin olisin sangen kiitollinen oppaasta, ken se sitte olisikin.

— Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi — sanoi pastori — Ovathan puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!

Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.

— Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan millä kannalla kristillisyys siellä on? — jatkoi pappi — Rehoittaako epäusko voimakkaana?

— Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa, Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista — vastasi maalari.

— Vai niin, vai olette paljon matkustellut — sanoi pastori. Suurissa Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja tehdään suuria rikoksia?

— Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, — vastasi maalari. — Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.

— Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki — lisäsi pappi. — Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?

— Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, — vastasi maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista, Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.

Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin, kuin omaseurakuntalaisiin.

Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.

— Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä iltapäivällä kävelymatkalle, — sanoi pastori ensi paussin syntyessä.

— Aivan kernaasti — vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan. Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä … niin, minne … ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli imeä kuiville hänen sydänverensä.

Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.