XI.

Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos — pois, nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen, kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, — vastauksia kaikille keksimilleen kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.

— Etkö sinä nuku. Saara… kuuli hän äänen vierestään.

— En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni. Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia — vastasi Saara.

— Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että vaan yksi on tarpeellinen — sanoi miehensä arvokkaasti.

Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen ja vaipui haaveiluillansa.

— Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.

— Hyvin paljon, — vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei näkynyt kuinka hän punastui.

— Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, — sanoi pappi.

— Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.

— Luuletko hänen tulevan vielä tänne? —

— En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.

— Minut?

— Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta epäili rohkeneeko pyytää sitä.

— No, sanoiko hän mitään sinusta? —

— Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.

— Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä tuumaat?

— Kyllä minun puolestani, — vastasi Saara niin välinpitämättömästi, kuin voi.

— Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.

— Ei, ei hän sitä sanonut.

Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt. Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.

Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista. — Hän katsoi kelloa: — vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen. Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat ja virkistäisi.

Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa. Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle, juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon. Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova. Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.

Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan. Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin hiukset hajallaan kuin merenneitosen.

Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi tervehtien:

— Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta puhjennut ruusu.

— Olen kylpenyt — vastasi Saara yksinkertaisesti.

— Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?

— Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa — vastasi Saara. — Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.

— Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua vierasvaraisuuteenne.

— Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän vierashuonettamme täällä viipyessänne.

— Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi erinomaisen mieluista, mutta…

— Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, — sanoi Saara — mutta meille se olisi erinomaisen hauskaa.

Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!

Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.

— Se sopiikin mainiosti — sanoi pastori — minulla ei ole aikaa ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne. Tehän valmistelette alttaritaulua?

— Niin, herra pastori.

— Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? —

— Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja toisella puolla kansaa, — vastasi maalari.

— Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? — jatkoi pastori.

— Se tulisi kansan sekaan — vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.

Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa. Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen. Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.

Kotimatkalla sanoi hän:

— Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin, olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia. Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena tilustenhoitajana?

— Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.

— Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen tulta, eikä tulikiveä. —

— Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.

— Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista. Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?

Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään kohtauksen vierashuoneessa.

— Miksi sitä kysytte? — sanoi hän.

— Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.

— Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa? — kysyi hän viattomasti.

— Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru. Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.

— Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?

— Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole — vastasi Falk hetkisen mietittyään — mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.

Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin. Punastui ja lisäsi luontevasti:

— Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.

— Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.

— Poikkeammeko räätälissä, käymään? — kysyi hän.