XXXII.

Ibsen-klubissa keskusteltiin "Noorasta". Loppunäytelmästä luettiin eräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat naisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja loukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi. Helmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja noudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa, Jumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.

— Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, — sanoi eräs nuori asianajaja, syntyään saksalainen. — Kun meillä Chicagossa on noin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta, kuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota karkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit karkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.

— Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? — sanoi yksi naisista. — Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi, ett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä pitänyt.

— Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen taipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin kauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.

— Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, — huudettiin useammalta taholta.

Muutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä, että Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä ja Pariisista. — Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, — huudahti eräs herroista, — hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte neiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat miehistään?

— En minä tiedä, — vastasi Saara punastuen.

— Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? — kysyi eräs naisista.

Saaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi vaikea hillitä itseään.

— Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on nainen, — vastasi hän hiljaa.

— Hyvä! Hyvä! — huusivat Nooran puolustajat.

— Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui aatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin minäkin tehnyt hänen asemassaan, — huudahti herra Mayer.

— Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä häntä? — vastasi Saara rohkeasti.

— Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, — sanoi Mayer.

— Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana olentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon pahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan pitkään sietää, — vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija naisten oikeusten puolesta.

Saara kiitti häntä ystävällisesti.

— Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? — kysyi mrs King.

— Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan että mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle alamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, — vastasi Saara.

— Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? — kysyi mrs King.

— Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja uskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, — vastasi Saara. — Mutta jos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.

Saara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot toivat silmiin.

— Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä kantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista? — sanoi mrs King lempeästi.

Saaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei ilmaisisi itseänsä.

— Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä, — vastasi hän näennäisesti tyyneenä.

Sekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle, missä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.

Seuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:

— Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi. Onko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta? En kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän osaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.

Saara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.

— Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.

Mrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään päältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi hiljaa:

— Kerro minulle kaikki, Saara!

Ja Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen mainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:

— Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan… Nyt olette minulle kahtavertaa kalliimpi.

Ja hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.