XXIII.

Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan; luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.

— Etkö lähde työhön, Pekka tänään? — kysyivät he ohimennen.

— Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka — minulla on isosia vieraita.

Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät, ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.

Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin, josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.

Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän, ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi hyvä kahvin haju.

— Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, — kuuli hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen päivineen vuoteen eteen.

— Nyt tulee kahvia vuoteelle, — sanoi hän. — Vaan ehkä tahdot ensin pestä kasvosi, niin poistun siksi.

— Ei sinun tarvitse. Pekka, — sanoi Saara surullisena, hän muisti äkkiä eilispäivän tapahtumat.

Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.

— Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? — kysyi hän.

— Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, — vastasi Pekka. — Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, — lisäsi hän.

Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä! Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.

— Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! — vastasi hän hiljaa.

— Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Olen ajatellut sitä koko yön, — vastasi Pekka.

— Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?

— Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin mahdollista, — vastasi Saara.

— No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua, liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.

Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.

— Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen, soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.

— En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka, ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja sanoi:

— Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.

Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei voinut olla nauramatta.

— Niin, niin Pekka, — sanoi hän. — Mutta yksi asia täytyy sinun luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. — Ompelijatar Saara — ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään. Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa etsimään?