XXVIII.

Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät ummessa.

Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen seisahtui hän.

— Nukutko Saara? — kysyi hän hiljaa.

— Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.

— Onko hän ollut täällä? — kysyi Pekka. — Hän kohtasi minut kadulla ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?

— Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista — sanoi Saara liikutetulla äänellä.

— Tuon hyviä uutisia Saara, — jatkoi Pekka. — Olen saanut sinulle työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin kelpolailla.

Pekka nauroi sitä ajatellessaan.

— Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, — sanoi Saara masentuneesti.

— Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, — vastasi Pekka. — Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse. Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.

— Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän…

— En minä tiedä mitään, — vastasi Pekka nauraen. — Sen vaan tiedän, että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta pitää olla työssä aamulla. —

Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska, sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti — kenkiä he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia. Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.

— Tyyntykää toki, — sanoi hän. — Kas näin, — ja salaman nopeudella riensi työ edelleen. — Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen, niin vauhti hiljenee.

Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma tuli vääräksi.

Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,

— Ette näy olevan erittäin taitava, — sanoi hän.

— Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine tunnollisille silmineen.

— Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! — pyysi hän.

Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan onnettoman koneensa ääreen.

Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä. Olihan elämä kysymyksessä.

Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää, mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys, joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä, söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa. Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?

Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin. Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa, Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä! Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan kerrokseen kuuluville.

Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua? Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta, jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä… ei muuta; — arvokas, itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.

Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.

Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut. Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.

Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat… Mutta mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.