XXI.

Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet. Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen. Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse! Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?

Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä. Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen ajoissa.

— Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään tulostani, — sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.

Ovenvartija hymyili.

— Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?

— En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.

Ovenvartija soitti palvelijaa.

— Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.

Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse meni hän portaita.

Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.

Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa, kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja, jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.

— Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, — sanoi Saara hiljaa, lähestyen häntä.

— Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? — huudahti Falk.

Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.

— En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai matkustaa, ja minä matkustin.

— Minne matkustatte?

— Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, — vastasi Saara lapsellisella avonaisuudella.

Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.

— Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!

— Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte minulle, — vastasi Saara. — Olen uskonut teitä kaikessa.

— Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa, tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.

Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.

— Ette sanoneet niin meillä ollessanne, — vastasi hän katkerasti. — Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?

— Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene pahentaa teidän…

— Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä kuin sielläkin, — vastasi Saara. — Mitä aijotte tehdä minulle? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Tilaan teille huoneen täksi yöksi — sanoi Falk — ja mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja isänne teitä surevat.

Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.

— Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, — sanoi hän. — Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.

— Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! — huudahti Falk melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.

— Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? — kysyi Saara läpitunkevin katsein.

— Tarkoitin… oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?… Te olitte ihastuttava… minä olen todellakin mieltynyt teihin…

— Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne naista. Hyi!

Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.

— Te olette valehtelija! — huudahti hän — petturi, ilkeä konna! Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta tuleva?

Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja riensi ulos ovesta.

Falk syöksyi ylös istuimeltaan — Saara. Saara! Jumalan tähden! — huusi hän.

Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla… Hän riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä; sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen. Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.

Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä, hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle kadulle.