XIII.

Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa. Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin, Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä, mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.

Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan, silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.

Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä. Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän; mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.

Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa, kysyi hän äkkiä:

— Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?

Falk punastui.

— Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.

Saara tuli miettiväksi:

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sydämmen uskontoa… useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä mitä todellisuudessa ovat.

— Oletteko luterilainen?

— En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto, joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.

— Kertokaa minulle siitä!

— Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet auttamattomasti helvettiin.

Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.

— Mutta mitä te oikeastaan uskotte? — kysyi Saara.

— Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi: se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja onnellisuuteen.

Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.

— Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla verellään? — kysyi hän.

— Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten ymmärrä sitä.

Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.

Tämä tuli kuin ärjyaalto — uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa ajatuksiaan.

Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän hengitti syvään.

— Puhukaamme jostakin muusta — sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa itseänsä.

— Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.