XVIII.

Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi; lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa kuvissa.

Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia; kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan, toverien pariin.

Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa. Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa, siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä taideteoksilta.

Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä. Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle itseensätyytyväisenä ja suruttomana.

— Erinomaisen hyvin onnistunut, — sanoi pappi tyytyväisenä. — Vai mitä sanot, Saara?

— Hyvin näköinen, — vastasi Saara.

— Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne kaunistukseksi tänne, — sanoi Falk. — Minä otan siitä mitan ja lähetän kehyksen Chicagosta.

— Sangen ystävällisesti teiltä — sanoi pappi kohteliaasti.

— Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, — vastasi Falk.

— Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä tyytyväinen siihen.

Hän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä, kukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili esiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen ja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista vaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan paita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen paljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia; kädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon oli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.

Kasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: — Otappas minut, jos voit!

— Suuri Jumala! — huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus oli luvatoin. — Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?

— Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, — vastasi Falk. — Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti. Olen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.

— Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä nautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista hartauskirjasta, — sanoi pastori.

— Niin kutsutte te sitä, — sanoi maalari. — Minä sanon sitä iloksi ja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska lapsi.

— Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista merkitystä? — sanoi pappi ihmeissään.

— Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, — vastasi Falk koomillisella vakavuudella.

— Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan ymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en minä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta Saarassa.

Ei Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta, Ehdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.

— Tuo taulu ei minua miellytä — jatkoi pappi. — Teidän, joka kerran kuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin aineisiin.

— Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka todella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.

Falk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja asetti sen telineille.

Siinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily huulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.

Ei tätäkään voi verrata… — vaimoni kuvaan, herra Falk, — sanoi hän viimein. — En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä hymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen kainoutensa.

Saara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.

— Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon, — jatkoi pastori.

— Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, — sanoi Falk. — En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta syystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta mahdollisuutta.

— Sangen ystävällisesti teiltä — vastasi pastori. — Saara, huomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut vieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme jäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?

— Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa, varmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni on "Palmer housessa". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne, olisin sangen kiitollinen.

— Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? — kysyi pappi.

— Paljonkin, — vastasi Falk. — Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan kaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.

— Teeskentelijä — kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. — Vaan kiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!

— Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?

— Se oli… Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on näköinen.

Näin sanoen meni hän ulos.