XV.

Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.

— Se on kerrassaan kauhistuttavaa! — sanoi hän kertomuksen luettuansa. — Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja oikeuksia, kuin miehilläkin.

— Elkää sanoko niin, herra pastori, — sanoi Falk. — Vaimolla oli ehkä syynsä lähteä pois.

— Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus jättää miehensä? — kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa soppaan.

Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.

— Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa, vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin jatkaa yhdyselämäänsä.

— Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat mieheltä toiselle, — vastasi pappi ivallisesti.

— Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra pastori — vastasi Falk hymyillen.

— Nainen on huikentelevainen, — jatkoi pappi, — hän haluaa alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon. Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

— Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi yhteiskunnalle?

— Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki pohjattomuuteen, — vastasi pappi.

— Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.

— Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen? Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?

— Se heidän tulee tehdä, — vastasi pappi lyhyvesti.

— Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? — kysyi maalari katsoen Saaraan.

— Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti — kiiruhti pappi sanomaan. — Hän tietää vaimon velvollisuudet ja jakaa miehensä mielipiteet.

Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs soppalautastaan sanaakaan puhumatta.

— Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? — kysyi maalari.

— Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, — vastasi pastori arvokkaasti. — Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo, nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien helmaan.

— Mutta… niin, anteeksi herra pastori, — sanoi Falk pilkallisesti hymyillen — kysyn vaan saadakseni selvitystä… jos nyt mies sattuisi olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä ja alamainen kaikessa?

— Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.

— Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, — sanoi Saara hiljaa, — täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä kohtaloonsa?

— Luonnollisesti, — vastasi pappi. — Sen tiedät, lapseni, raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.

— Kerrassaan mainiota silloin olla mies, — sanoi Falk nauraen. — Sitä pahempi teille, rouva Jensen.

— Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on käynytkin, — sanoi pastori.

Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet, vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.

Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän huolellisemmin puettuna kuin ennen.

— No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, — sanoi hän kehystä asetellessaan kuntoon.

Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.

— Oh, minä vihaan häntä: — sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, — se tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, — jatkoi hän.

— Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, — vastasi Falk.

— Oikein?

— Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.

— Kirjallisuutta? — huudahti Saara hämmästyneenä.

— Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta, lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla? Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. — Mutta mitä luulette noista sanoista naisista?

— Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.

— Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?

— Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.

— Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? — vastasi Saara hymyillen.

— Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen ympäristöönsä.

Saara punastui.

— Ei, puhukaamme nyt vakavasti, — sanoi hän. — Luuletteko minun voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?

— Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni — vastasi Falk nauraen.