XXXVIII.

Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta. Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.

Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko, tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen, että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia, kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet, kuin miehelläkin on.

Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan, etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää. Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni nyt hänen luoksensa.

Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli häntä vastaan.

— Kas Theaa? — sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.

— Eivät kaikki siitä pitäneet, — vastasi Saara.

— Oh, he ovat niin tuhmia — vastasi nainen rohkeasti. — Ja sitte eivät he uskalla pastorin tähden — kuiskasi hän.

Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta missä? Eiköhän se ollut…?

Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:

— Miksi katsot minua noin?

— Anna anteeksi, — sanoi Saara, — vaan tuntui kuin olisin nähnyt sinut ennen… Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena Holtelle?

— Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka…? Saara katseli levottomana ympärilleen.

— Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.

— Sinäkö se, joka…

— Karkasi miehestään, papista, — jatkoi Saara. — Joo, kyllä minä olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.

Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.

— Sinä et saa kertoa sitä — sanoi Saara, — Ei kukaan, paitsi sinä, tiedä sitä.

— Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.

— Sitä parempi minulle, — vastasi Saara. — Aatteleppa, että minä juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua kanssasi!

Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa sääliä.

— Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois; — sanoi nainen.

— Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? — kysyi Saara.

— Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, — vastasi nainen. — Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan, mitä sanoit esitelmässäsi.

— Niin, eikö se ole totta? — sanoi Saara. — Rakkautta ei palkitse hyvyys eikä kulta.

Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä, alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.

Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan. Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä musertaaksensa tuon julkean.

Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus. Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa itkuun, vaan hillitsi itsensä.

Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa vastaan.

— Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa, — sanoi hän. — Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi, kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin, kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on mahdollinen!… Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.

Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti harson kasvoiltansa.

— Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, — sanoi hän verrattain tyyneesti, — vaan minä tahdon ilmoittaa teille, että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. — Hän viittasi Abraham Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. — Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä, että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan edessä, ja minä tunsin, että se oli totta… Silloin matkustin pois. Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne, mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla — hän osoitti isäänsä — hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme paremmin!

Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.