XII.

Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin iloinen ja tyytyväinen! —

Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä. Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa housut kädessä ja huusi:

— Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!

— Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, — sanoi Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. — Hän on maalari ja majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.

— Alttaritauluun, herra varjele! — huudahti räätäli hullunkurisen juhlallisena. — Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin, älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? — Ja hän pyyhkäsi tilkkuja alas tuolilta. — Onhan tämä huone vähän yksinkertaista laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä sekä talleissa että seimissä, eikö totta?

Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.

— Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne sisään, — sanoi hän — pahempi on papinrouvan, vaikka hänen ehdotuksensakin se oli.

— Niin, sanokaappa sitä, — sanoi räätäli. — Voitteko käsittää, että noin kaunis ja sorea — eikö totta — menee ja ottaa mieheksensä nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun — niin, niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi. Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. — Räätäli puristi sydämmellisesti Saaran kättä — Ajatelkaappa, että hän tavallaan on minun kasvatteeni! — jatkoi puhelias räätäli maalarille. — Tässä näette hänen oppi-isänsä. — Hän osoitti kirjahyllyyn — Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin, satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.

— Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.

— Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen… Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, — sanoi hän maalarille. — Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle. Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.

— Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.

— On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.

— Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki toiset? — kysyi maalari.

— Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi ja lukkari.

Maalari nauroi.

— Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, — sanoi hän.

— Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa — vastasi räätäli — Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia; ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja aaseja.

Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja huusi:

— Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.

Kristiina tarjosi kahvia.

— Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä itsekin… Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, — huusi hän maalarille, joka otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.

— Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat — vastasi maalari.

— Tekopyhyyden verhon — niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut — jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.

— Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet, näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.

Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan puoleen.

— Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan, — sanoi hän.

— Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.

Maalari puhui räätälin kanssa.

— Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta olen puhunut — sanoi Saara.

— Kernaasti — vastasi maalari tehden lähtöä.

— Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan yksinkertaiseksi — sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä. Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin kerran alun tehtyäsi?

— Ehkäpä kyllä — vastasi Saara — mutta mieheni ei tiedä käynnistäni, elkää siis puhuko siitä, Kasperi. — Kyllä minä suuni lukitsen — sanoi Kasperi. — Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne… Häpeä, että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi — puhui Kasperi oven sulkeutuessa. — Paremmin olisi hänelle tuo maalari sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.

— Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa, — vastasi Kristiina.

— No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se pistää. — — —

Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä makasi sairaana tuvassa.

— Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.

— Onko hän kuollut? — kysyi maalari.

— Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.

Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin ilman sairaalle vahingolliseksi.

— Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.

Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät, kääntyivät heitä kohti.

— Eipä nyt! — — vai pastoorska! — huudahti sairas iloisesti. — Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!

— Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä — sanoi Saara. — Hän on Chicagosta.

— Chicagosta. Chicagosta!… varmaan olette tavannut Pekan?

— Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.

Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.

— Mikä teitä oikeastaan vaivaa? — kysyi Saara osaaottavasti.

— Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa… raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka luulette?

— Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus — kuiskasi maalari Saaralle.

— Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta tulleen Jumalan lapsen — jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa että vanha isänsä ikävöi häntä.

Kyllä hän sen sanoisi.

— Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, — sanoi Saara.

Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.

— Ihmeellisintä hänessä on tukka, — sanoi maalari kotimatkalla. — Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.

— Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, — sanoi Saara. — Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.