XVII.
Reading edition
Jatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia tehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti tilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin kirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä Kielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan keskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa kaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa; toisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita katkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä maailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin, työlakoista ja sosialisteista.
Näinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä ja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän oli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä tulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein uinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen miellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja kukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota kalpeata, tunteellista kauneutta.
Saaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa, jonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus. Kangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin kurkistelematta.
Papin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se oli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.
Kumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän työskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan. Hän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena seurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon, juotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset utelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin läsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa olivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan, laski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä ja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin maailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin juonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi oivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa yhdyselämäänsä.
Eräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.
— Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen, arvatkaappa miksikä? — sanoi hän — Olen saanut oivan aiheen uuteen alttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.
— Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? — kysyi Saara.
— Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun, vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.
— No minkälainen se on?
— Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä, kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni nykyään.
— Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa, — sanoi Saara hieman katkerasti.
— Nyt olette paha, rouva Jensen, — sanoi Falk tarttuen piirustussäiliöönsä. — Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!
Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan, kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen kaipuunsa.
— Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? — kysyi Falk?
— En.
— Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva Jensen.
Saara kävi totiseksi.
— Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua. — Ja kyynelet nousivat silmiin.
— Anteeksi! En tahtonut loukata teitä — sanoi Falk.
— Katsokaa tässä piirros N:o 2.
Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan, minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.
Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran kasvonpiirteet.
— Miksi aijotte kutsua tämän taulun? — kysyi Saara.
— Uskallankohan? — vastasi Falk.
— Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", — vastasi Saara surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.
— Kas tässä suuri seurue, — sanoi Falk selaillen edelleen. — Tämän nimitän "Rakkauden ateriaksi."
Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä. Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin. Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä, vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle. Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet, kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!
— Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne — sanoi Saara surullisesti hymyillen, — ja kumminkin aina samanlaisena.
— Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, — vastasi Falk.
— Koska on se tapahtuva? — kysyi Saara.
— Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham uhraa Iisakin. Kas tässä.
Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen, kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut Iisak… vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.
— Näin tappaa tämä elämän katsantotapa — Falk osoitti Abrahamia — viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan tahdon.
— Ja näin tappaa mieheni minut, — sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa, ja kumminkin totta.
Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.