XXVII.

Saara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa hänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa esille. Hän aukasi sen… viisi dollaria… siinä kaikki… sitten hän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat olisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen… Hän laskeutui vuoteelle lepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin — korvissa vaan suhisi ja ajatukset harhailivat sekavina.

Kuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän kurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa… matkoja… kauneutta… kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien työjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut auttaa häntä täältä! — Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli tuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni yhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta joka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli ollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta, kauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti ollut kylliksi hyvä? Koti… oli kyllä… mutta Abraham Jensen. Hänen kuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka oli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että hän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään koko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän ja äidin luona! Ja kumminkin… olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt? Ei, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan unelmissakin.

Hän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä; hän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti hän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen ovelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi vuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara tuijotti häneen, hän luuli että… Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja heittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.

— Isä, isä!

Sitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille ja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin käsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät kyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi vaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:

— Vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Saara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.

— Olen ollut lähes viikon Chicagossa, — sanoi hän. — Olen hakenut ja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Ei Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.

— Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara — jatkoi isä hiljaa.

Saara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.

— En tule koskaan enään kotiin isä — sanoi hän.

Ei isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

— Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa puolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän siitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Nyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin sanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana viikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta, selkä köyristyneemmältä.

— Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, — sanoi hän. — Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en voinut muuta.

— Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä olet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme lapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi syli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee miehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava, vaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin ehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle…

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat häneen.

— Elä mainitse häntä, — sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. — Hän on minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa ihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan tule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut tappaa minut; hän on murhaaja!

Isä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän milloinkaan ollut hänessä huomannut.

— Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! — huudahti hän huolestuneena. — Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?

Saara naurahti katkerasti.

— Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.

Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja sanat virtasivat tulvana huulilta.

— Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.

Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:

— Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.

— Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.

Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:

— Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut puhdas ja synnitön.

Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.

Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja silmiin nousi kyynelet.

— Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka väärin minulle! — huudahti hän.

Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman kysymyksen.

— Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi! Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.

— Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, — sanoi isä.

— Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt mennä naimiseen tuon toisen kanssa?… ettet koskaan ole ollut onnellinen?… että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle antanut?

— Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? — huudahti isä huolestuneena. — Jos olisin hänet nainut, olisin tullut maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan; hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.

— Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? — kysyi Saara. — Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme paratiisia tulevassa, elämässä.

— Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti esivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti Jesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? — sanoi isä. — Hän nousi ja otti Saaraa käsistä. — Tule takaisin, onnetoin, eksynyt lapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin rauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä sinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.

Saara kätki kasvot käsiinsä. — Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen kärsivä ja vihdoin sortuva.

Hän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.

— Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki tuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä tarvitset lepoa.

Isä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.

— En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse kärsiä seuraukset… Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin kotiin? — sanoi hän tulistuneena. — Teidän rakkautenne ei olisi minulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas häntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!… ennen kuolla!

Isä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan ankaran väreen: — Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut surua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa. Varo Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku taivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle, mutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin ehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen rangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä, ennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille velkapää! Elä unohda äitisi tuskia…

Saara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. — Ei enempää isä!… Uhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, — sanoi hän melkein kylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. — Olen sinun tyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä tukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: — ääni tuli jälleen lempeäksi ja innostuneeksi — et ole koskaan saava minusta häpeää.

— Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? — kysyi isä.

— Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle tarpeesen — vastasi Saara.

— Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? — sanoi isä havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.

— Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä… pidän sinusta niin sanomattomasti, isä.

Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:

— Tule Saara!

Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään, polvistui hänen eteensä ja huudahti:

— Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:

— Jumala siunatkoon sinua!

Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:

— Oi Jumalani, anna minun kuolla!