XXXIX.

Saara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri postista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei se ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli sisällöltään näin kuuluva:

"Rakas Neiti Saara!

Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa, ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt. Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin. Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa, Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa. Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois. Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.

Teille ijäti uskollinen

Henry Brown."

Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili. Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.

Abraham Jensen!… Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä; hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia siteitään.

Laillinen avio-eroko?… Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa, mutta… hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä, että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei, siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan keinoa.

Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen; suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.

Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:

"Mr Brown!

Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että minä vapautan hänet vaikenemisesta.

Teidän Saaranne."

Hän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän voinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille, kuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen sisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen ensi kerran sinne tultuansa… Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman päivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua? On niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma sydämmensä!…

Kirje lähetettiin postiin.