XIV.

Eräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan, alkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:

Onko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa norjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin "Synnöveä?"

— Onhan Björnson vapaamielinen.

— Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä onnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita hetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa kellon lyöntejä yöllä.

— Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet täällä.

— Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?

Saaralle tuli kyynelet silmiin.

— Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.

— Mitkä olosuhteet?

— Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.

— Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin tehdään?

— Silloin tullaan kait onnettomiksi — vastasi Saara ja kaksi suurta kyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.

Maalari katsoi häneen.

— Minun on vaikea teitä ymmärtää, — sanoi hän — Luultavasti sen vuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin vertaisin teidänlaistanne ihmistä.

— En.

— Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa, omenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti niistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte ihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä elämän pimeyttä ja kolkkoutta.

— Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?

— Kuinka kummallinen te olette! — puhkesi maalari puhumaan. — Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa, kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.

Saara tuumaili hetkisen.

— Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.

— Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat. Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi henkinen itsemurha.

Saara oli hyvin liikutettu.

— Puhutte kovia sanoja — sanoi hän hiljaa.

— Se on totta, — vastasi maalari vakavasti.

— Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? — huudahti Saara tulistuneena ja purskahti itkuun.

— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän tyynnyttyänsä, — En minä sille mitään voinut.

— Minä ymmärrän teitä — rouva Jensen — sanoi maalari — te olette juuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä? Teidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä kokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.

— Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,

— Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? — kysyi Falk.

— Ei nyt enää, — vastasi Saara surullisesti. — Oh, löytyy yksi keino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti hymyillen.

— Siihen en tahdo teitä kehoittaa, — vastasi Falk nauraen. — Saatte siis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy todenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta oikeudesta.

— Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen ja naisen asemaan, niin saatte kuulla… Oh en voi enään tänään, huudahti hän ja kiiruhti pois.