XVI.

Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan, miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.

Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään, vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana, viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.

Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin pettänyt häntä ja varastanutkin! — Niin, se oli toista se pappi!… Ja hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina, ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina; nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää kuin sielunvihollista. Koulumestari, — Saara hymyili ivallisesti — mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja hän oli katolilainen.

Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa! Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja olivat nämä ihmiset!

Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt, kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää. Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus, löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! —

Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen elämänsä ollut!

Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen, ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi…Ja kumminkaan eivät he olleet kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen kanssa naimisessa? — hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa. Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. — — —

Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:

— Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?

— Myisi?

— Niin, en minä voi elää sitä paitsi.

— No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, — vastasi Falk. — Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin liikuttava?

— Se on verratoin — huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:

— Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä jotakin?

— No?

— Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?

Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.

— Siihen on vaikea vastata, — sanoi hän. — Riippuu, siitä, kuinka moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.

— En minä ymmärrä, — sanoi Saara.

— Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä; kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt, uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi mustan verevä.

— Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.

— Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos, kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.

— Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, — vastusti Saara.

— Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?

— Ei koskaan, — vastasi Saara katkeroittuneena. — Minä tiedän ettei hän koskaan olisi toista rakastanut.

— Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista, — sanoi Falk. — Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se sittenkään olisi se oikea.

— Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?

— Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee onnelliseksi.

— Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?

— En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä itselleni, rouva Jensen.

— Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte menette naimiseen?

— Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut — vastasi Falk iloisesti. — Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun, koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!

— Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, — vastasi Saara, — ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.

— Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs ranskalainen filosofi on sanonut?

— En, kuinka sitä tietäisin,

— Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa — sanoi hän. — Luulen hänen olevan oikeassa.

— Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten rakkaudesta?

— Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä luota — jatkoi Falk. — Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.

Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja sanoi:

— Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden tekijä?

— On montakin — vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti ovelle.