XXXVI.

Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa, jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt uudessa muodossa.

— Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! — sanoi Saara. — Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.

— Minusta te olitte hauska, — vastasi Falk hymyillen. — Te olitte kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.

— Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat tuhmia siinä seikassa.

Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.

Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä kirjoissa amerikkalaisilla.

Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.

Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä. Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue otti osaa.

Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään. Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa paremmin kuin Titian.

— Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora Nanseniin, — sanoi Neuhus. — Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen, senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.

— Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!

— Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, — lisäsi joku toinen.

— Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa, muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän väreihimme ja saveemme.

— Pessimistinen ystävämme on oikeassa, — sanoi Falk, — mutta eikö juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme saavuttaa.

— Sittenpä on onni liukas kappale, — sanoi eräs paksu, hieman nukkavieru-taiteilija. — Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden lierin lainaksi?

Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset atelierin ovelle.

— Niin, niin naurakaa vaan, — jatkoi paksu. — Tulee toinen ääni kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun ikivanhassa perusteessa — rahoissa.

Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.

— Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, — sanoi hän. — Mitä on ihminen rahoitta?… Kurja, nälkäinen, halveksittu. Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.

Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä. Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi hän harvakselleen:

— Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus, kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita. Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen kunnioitettavaan puhujaan. — Hän osoitti paksua, nukkavierua. — Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen, jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson, näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.

— Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani — sanoi hän.

— He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim. juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.

— Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, — sanoi mr Brown.

— Ei ollenkaan, — huusivat useammat.

— Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? — sanoi nukkavieru. — Ehdotan siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.

Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.

— Aivan kernaasti — sanoi hän paksulle.

— Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita — sanoi seurueen esimies. — Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti Saara?

Saara punastui ja puisti päätänsä.

— Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, — jatkoi esimies.

— Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?

— Valitsemme, valitsemme — kuului joka suunnalta.

— Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.

Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.

— Saara Holte, neiti Holte, — huudettiin joka taholta.

Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa ylös ja sanoi hiljaa:

— Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle, auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi olla unta; — se on minun mielipiteeni.

— Hyvä, hyvä! — huusivat taiteilijat. — Neiti Saaran sanat sattuivat paikalle.

— Ja minä ehdottelen senvuoksi — jatkoi esimies — että tämä seppel kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se hänen mustille kiharoilleen!

Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille. Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.

— Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.

Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen keskustellen elämän onnellisuudesta.

— Falk unohti puheen naisesta tänään, — sanoi Neuhus.

— Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, — vastasi hänen toverinsa.

— Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?

— En tiedä; mutta siltä se näyttää.

— Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.

Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.

— Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara, — sanoi hän.

— Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät — vastasi Saara. — Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen selittämättömän lempeän katseen.

— Niin, neiti Saara, sillä… Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin, joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.

Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään, vakavaan mieheen?

Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.

— Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, — huusi esimies Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta, että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.

Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona, pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä, että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.

Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.