XX.

Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi, tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. — Tuuditteleidako jälleen unelmiin? — Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä. Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.

Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. —

— Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä, oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.

Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt, vaan uskoi kumminkin… Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa. Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut, että oli rakastunut häneen! — Nainen kuuluu ainoastaan sille jota rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin. häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta, päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut. Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! — Mutta onhan kukin itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.

— Saara, Saara — kuului alhaalta — Tule pian alas, tuo laastaria Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.

Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää. Todellisuus kutsui häntä.

Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet. Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet ehkä onnelliseksi! — Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista! Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.

— Tuomas! — kuiskasi hän — ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!

Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi, joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan — unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. —

Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen, "inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.

Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.

— Mikä kirja se on? — kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta Saaran kädestä.

Saara säikähtyi ja punehtui.

— Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, — sanoi hän.

— Mutta sehän on romaani, — sanoi Abraham.

— Ehkä kyllä.

— Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä, että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä hämmästytät minua, Saara.

Ei Saara vastannut.

— Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, — sanoi pappi, aukaisi uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.

Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.

— En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?

— Päästä minut! — huusi Saara, tultasäihkyvin silmin — Päästä minut, etkö kuule!… Oh Jumalani se palaa… palaa!

Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.

— Rakkaani, — sanoi hän, — olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli suuresti maailmallismielinen.

Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.

Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily kasvoille.

— Ei se taida olla niin vaarallista — senlaista tapahtuu usein siinä tilassa.

Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin, jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.

Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? — kysyi hän.

— Pyörrytys? — Niin hän pyörtyi tänään.

Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.

— Luuletteko todellakin? — sanoi hän — Iisakki, — poika?

He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.

— Saara! — huudahti hän häntä syleillen. — Anna minulle anteeksi, en voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!

Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää sanomatta.

Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään! Hän ymmärsi kaikki… Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt Saaran rakastavan toista.

Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi Jumalan siunausta?

Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?

Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä; isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi. Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.

Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta hänen täytyi kestää loppuun asti.

Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.

— Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!

Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta. Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.

Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt. Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!… Hänen lapsensa!… Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä hänen luoksensa.

Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin. Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta. Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti sylinsä ja hymyili hänelle.

— No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.

Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna lyöntiin.

— Elä lähesty, taikka lyön — huusi hän.

Mykkänä tuijotti pappi häneen.

— Sinä ulkokullattu konna! — huusi hän voimatta kauemmin hillitä itseänsä. — Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani, vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä uuden…

Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa. Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan, että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin voinut häntä hillitä.

Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.

Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen ja katsoi vielä kerran ympärilleen.

— Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!

Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän suuteli ruusujaan.

— Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!

Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois, vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin ei ihmisiä liikkunut. —

Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:

"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä hänen antamaan anteeksi minulle.

Saara".

Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä, kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:

Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!