VIII.

Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; — Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.

— Istu Saara — sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.

— Saara lapseni, — sanoi hän — sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.

— Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia — lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

— Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama — jatkoi isä — ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako? Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan — sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi — sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta — tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. — Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.

— Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.

— Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, — sanoi isä — varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä… Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!… Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia… mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso…

Papinrouvaksi!… Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän… Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. —

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

— Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.

— Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme — sanoi hän vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

— Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä — hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.