XXII.

Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan kirjoinensa ja raamattuinensa.

Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" — sanoivat he hymyillen.

Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet, ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli. Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.

Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään poliisia ei ollut lähiseudulla.

— Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? — sanoi yksi niistä ja tuli lähemmäs.

Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.

Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.

— Pekka! — huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä käsivarresta.

— Pelasta minut! Pelasta minut!

Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset kaksi alkoivat räyhätä.

— Onko se vanha henttu maalta, Pekka? — kysyivät he norjaksi.

Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.

— Vie minut jonnekin, — minne tahansa — kuiskasi hän.

Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja Saara jäivät yksin kadulle.

— Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?

Kaikki pyöri Pekan päässä.

— Kuinka Jumalan nimessä —

— Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, — sanoi Saara tarttuen Pekan käsivarteen.

— Asuntoni ei ole kaukana, — sanoi Pekka. — Eihän se ole sopiva paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.

He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.

— Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa parempiin asuntoihin, — sanoi Pekka.

Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä, joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa asunnossa.

— Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, — sanoi Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, — Mutta sinähän olet kelpolailla kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!

— Olen ollut, Pekka, en nyt enää, — sanoi Saara, istuutuen vuoteen syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin virkaa. — Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.

Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!… Senlainen aasi!… Se oli juuri hänen moistansa"… Mutta kun Saara kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:

— Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet kyllä saippuoimme… Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä. Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa kaikki rahaa… Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista tapahtuvan?

— Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.

— Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?

— Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.

Pekka istui laatikolla itkien.

— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi hän.

Sitten vaikeni kaikki.

— Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.

— En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, — vastasi Pekka — Muurarin täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.

— Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, — vastasi Saara. — Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.

— Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona, kun sinä Saara, — sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.

— Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.

— Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on tarpeeksi vaatteita ylläni.

— Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele, että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku hyvin ja luota minuun!

Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.

Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa? Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.

— Hiljaa, senkin lurjukset, — kuului Pekan sanovan. — Räyhäätte ja meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla sisällä nukkuu enkeli.

Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

— Varmaankin langennut, — kuului vastaus, samalla askelet etenivät. Sitten tuli aivan hiljaista.

— Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?

Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.