← Table of contents
Saara

XXVI.

Reading edition

Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

— Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

— Ei, voin vallan hyvin… Mennään vaan edemmäs.

— Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat kumminkin kotona, — sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle. Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin 10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki. Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre; olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta. Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua. Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi, että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

— Hyvää huomenta! — sanoi Pekka sisäänastuessaan. — Aina yhtä ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet surisivat samalla kiivaudella.

— Täällä on eräs, joka haluaisi työtä — jatkoi hän säikähtymättä. — Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

— Joka kannattaisi? — vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään taukoamatta. — Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

— Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin, — sanoi Pekka.

— Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt sirpale ihmiselämää!

— Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

— Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että itsellemme ei jää mitään voittoa.

— Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? — kysyi Saara. — Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

— Miksi emme? — jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. — Siksi että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian suuret tulot, — lisäsi hän katkerasti.

— Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle kaksinkertaiset hinnat — sanoi eräs toinen. — Muuten emme saa häneltä työtä ollenkaan.

— Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa keuhkotaudit, — sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella lepääviä takkeja. — Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin silmin.

— Kenenkä ovat nämä lapset? — kysyi hän.

— Minun, — vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti vaijennut.

— Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? — kysyi Saara.

— Parempi? — jatkoi sama kumea ääni. — Me emme kysy mikä olisi parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas, hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut onnellinen silloin.

— Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut, niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, — jatkoi leski. — Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta, mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus, että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi — tuntui Saarasta naurettavan hullunkuriselta.

— Paras on tyytyä Jumalan tahtoon — sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

— Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista — sanoi hän äkäisesti. — Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

— Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

— Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? — sanoi, hän vihdoinkin.

— Sitä me kyllä voisimme — vastasi leski. — Löytyy todellakin monta, jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia, mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä säilyy.

— Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte kannattaa tai ei, — sanoi eräs toinen.

— Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä — sanoi kolmas, luoden silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa pöydälle, missä lääkepullot olivat.

— Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! — huusi hän Saaralle epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

— Sehän on myrkkyä, — sanoi Saara.

— Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy minun… antakaa se minulle!… En minä kumminkaan parane… vihdoin myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni… ovat jo puhuneet siitä… täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä suonenvedon tapaisesti.

— Kiiruhda! Anna se tänne… etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon! — Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

— Ei näy onnistuvan tänään, Saara, — sanoi hän. — Mutta elkäämme kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät "Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on liiaksi pyrkijöitä. — Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi. Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan — katsos se on juuri haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon alkuunpanija. — Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa; koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta. Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: — Astukaa sisään.

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia, toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta, toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä, jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö. Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita. Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; — sanoi Pekka sisään astuessaan.

— No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle? — vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi vuoteelta. — Uusi hempukkako, Pekka?

— Niin onnellisesti ei ole asianlaita, — aikoi Pekka sanoa, mutta hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

— Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon poisantamista… Bridget… tuoli neidille!… Anteeksi, ei ole muita kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri erittäin ravitsevaa.

— Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? — kysyi Pekka istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

— Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset ole pitäneet paikkaansa, — vastasi Pat. — Lupasivat minulle poliisin paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni. Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.

— Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

— Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut Pat'in puhetta.

— Mikä on totta? — kysyi Bridget,

— Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

— Elä puhu tuolla tavoin — sanoi hän vakavasti.

— Minnekkä aijotte matkustaa? — kysyi Saara.

— Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja sitte etäämmäs kultapilviin asti — vastasi Pat osoittaen ylöspäin. — Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni — huusi hän ja löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. — Sampanjaa ja hienoja ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

— Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? — kysyi Pekka.

— Matkustakoon samaa tietä — vastasi Pekka.

— Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran nimessä kyydit kustantaa!

— Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee revolvereja] — jatkoi Pat, tyynesti.

— Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

— Elä lörpöttele, — Pat — sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi heitä eteiseen.

— Tulette siis jäähyväiskemuihin? — huusi hän heidän jälkeensä.

— Huonosti, huonosti käy tänään, Saara — sanoi Pekka huoaten. — Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä tarjoon — sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

— Teet niin paljon hyväkseni — sanoi Saara hajamielisenä. — Mene sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

— Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei merkitse mitään — sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

— Sinä olet uskollinen ystävä, — sanoi hän.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings