X.

Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

— Kuinka kaunista! — huudahti hän.

— Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi — vastasi Falk — liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa… Maalarin täytyy saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat, että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin laaja avaruus, kuten tämä.

— Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

— Teillä on väriaistia — sanoi hän. — Te käsitätte maalaustaidetta. Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

— Oletteko te ollut Roomassa? — kysyi Saara.

— Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

— Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa — pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

— Ettekö koskaan ole matkustanut? — kysyi hän.

— En koskaan omaa kylää ulompana — vastasi Saara syvään huoahtaen. — Vähä tiedän maailmastakin, — jatkoi hän viattomasti — sillä vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

— Minä en ymmärrä teitä — sanoi hän — tarkoitatteko todellakin — suoraan sanoakseni — historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä? Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

— Useammat ovat senlaisia — vastasi Saara.

— Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! — huudahti maalari niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

— Niin, eikö totta? — Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän, kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

— Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat — sanoi maalari avomielisesti.

— Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

— Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta — pyysi hän.

— Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa — sanoi Falk epätietoisena.

— Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin luoliin? — kysyi Saara.

— Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi — sanoi maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä. Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa. Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina: Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä, ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello… nämät nimet kiihoittavat mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä, ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa, tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä — se on mielikuvituksen leikkiä. — Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö. Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu. Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä, veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello. Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä; tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei meillä ole kädessä Ariadnen kerää. — Siellä on hirvittävän pimeää ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään, aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. —

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

— Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

— Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan päässä.

— Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? — sanoi Falk. — Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

— Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

— Iloko syntiä? — huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. — Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi iloisena ollessanne, kuin surullisena?… Arvatkaappa mitä eräs lääkäri minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla tuulella ja valittavat kaikkia.

— Hyi, nyt te olette häijy — sanoi Saara, mutta ei voinut olla nauramatta.

— Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä — vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

— Kertokaa enemmän Italiasta — pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista, huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista: laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

— Kello on jo yli kuuden — huudahti hän — ja minä olen unohtanut illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

— No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän. — Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

— Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

— Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja… ei se oli pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

— Etsikäämme suojaa katakombeista — vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan raitista ilmaa.

— Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin pyrkivän naisen.

— Ken tietää mitä minä oikeastaan olen — vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

— Kun kerran tulen liikkeelle — edistyn nopeasti.

— Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen teille yhden kysymyksen — sanoi Falk. — Te olette käyttäneet sitä oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä — muutamia luonteenomaisia kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne kuvatuksi.

— Oh — mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, — vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

— Ehkäpä kyllä — vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, — mutta sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne. — lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin myöntymään. — Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

— Oletteko nähnyt isääni? — kysyi Saara.

— En, missäpä olisin hänet nähnyt?

— Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä…

— Riittää, riittää!… Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

— Kyllä, jos vaan saan tulla… kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on omat syyni tähän.

— Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla samanlaisia — ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

— Tulette myöhään — sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta. Katsoi sitte kelloa ja sanoi: — Saara, kello on seitsemän.

— Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin — vastasi Saara.

Katakombeihin? — ihmetteli pastori.

— Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa — sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

— Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin — sanoi Saara. — Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

— Suokaa anteeksi hetkiseksi — sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan miehensä askelet takanaan.

— Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.