IX.
Reading edition
KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.
— Te — te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer hiljaisella, vapisevalla äänellä.
— On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille muutamia kysymyksiä.
Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.
— Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.
— Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.
— Keneltä?
— Niin, minä olen — minä olen — katsokaa, asian laita on niin, että minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.
— Kuka on miehenne?
— Tom Jackson — Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen hovimestari.
— Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?
— Hän — hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille, niin hän…
— Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä kaupungissa?
— Kummassakin paikassa.
— Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?
— En tiedä — oikein, mutta niin luulen.
— Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?
— Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.
— Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?
— Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan valani.
— Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o 111?
— Jotakin kahnausta heidän välillään oli.
— Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.
— Niin kai?
— Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette mieheltänne saanut suorittaaksenne?
Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'
— Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.
— Missä? Tässäkö talossa?
Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.
— Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet Julesin alotteesta?
— Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.
Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.
— En tiedä, miss.
— Eikö hän ole tässä talossa?
— Ei, miss.
— Vai ei, se kai pian nähdään.
— Hänet vietiin pois, miss Racksole.
— Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?
— Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.
— Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja — kymmeniä, satoja tuhansia.
— Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer jyrkästi.
— Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta Lontooseen?
— Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.
Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään — itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena — poliisin — tuomioistuimen — mestauslavan. Se oli kauheaa.
— Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot kävivät kalpeammiksi.
— Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa raukeamaan.
— Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!
— Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille. Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco…
— Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi revolveria lujemmin.
Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan lasimaisella katseella.
— Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.
— Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.
— Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne. Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä — naisellinen, osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.
Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille. Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.