VI.

KULTASALiSSA.

Sinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset kultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä, vaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno kuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että niitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat ystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä kukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr Sampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä kielessä nimitetään "Kahvisirkukseksi", huomattava jäsen, ja että hänen vaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä, ja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.

Grand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien kannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat miehet ja nuoret tytöt sekä "esiliinat" jotka eivät osanneet tai halunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen tiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki eivät tienneet — sitä ei tiennyt ainoakaan — että parvekkeen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta ravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei ainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.

Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa, tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli. Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.

Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina, ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.

Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän korviinsa.

— Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä edellisen kanssa, mutta painokkaasti.

— Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet sinulle ovat tehneet?

— Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja. Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.

— Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta kuin sinun eilisiltana tekemäsi.

— Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt Sveitsiin.

— Miksi?

— En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen tarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.

— Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti ruumiissasi.

— Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin tavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä, että olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.

— Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?

— Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer, vai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti katoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen, että tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin kanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi Aribertin saapuminen ilman seuruetta — minkä minä, kun ruhtinaan arvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja arveluttavimmaksi asiaksi — ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni olevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan kanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää oikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita tänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta…

— Eikö Eugen-herttua ole tullut?

— Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä asemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä tiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.

— Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet samassa pelissä?

— Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön eilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se olisi saattanut merkitä — niin no!

— Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?

— Kyllä, entä sinä?

— Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies murahti.

— Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän allaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen, jolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen reunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.

— Kuka se on?

— Eikö se ole Jules?

— Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.

— Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.

— Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa minun itse olisi hänet heitettävä pellolle.

Racksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi hänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies voinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse tanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen suustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi sitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen, uudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta. Ihmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka yhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt muutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään kääntyi ympäri.

Se oli Jules.

Molemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.

— Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi, että olen täällä.

— Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.

— Juuri niin, hyvä herra.

— Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.

— Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana. Tänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.

— Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?

— Aivan niin.

— Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös, ystäväni.

— Minä olen jo pyytänyt anteeksi.

— No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se on epäitsekäs neuvoni teille.

— Hyvää yötä.

— Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi tai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat teidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen palveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä on teille turvallisin pelastuskeino.

— Hyvää yötä, herrani.

Ennen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs Sampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä, ei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.

Hän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme sanoa hänen valvoneen koko yön.

Kello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan tavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin ruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan vieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan takaportailla.

Tarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin ruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.

— Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla, sanoi Racksole väsyneesti.

— Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella taholla.

Poliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista ammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä täyttämään tehtävänsä.

Jonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi mr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen. Racksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin kuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja kaksi poliisimiestä.

— No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet. Sitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen hankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni sitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.

— Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on kadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert ilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut käytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa mitään valaistusta tähän asiaan.

— En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin tarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen tuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.

— No, enkö minä… Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.