XIX.
Reading edition
RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.
Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi tai — mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää — mukavammaksi. Kerroksessa on kuusi huonetta — eteinen, salonki eli vastaanottosali, ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone — mihinkä viimemainittuun jo olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on luonnollisesti vastaanottosali.
Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.
— Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?
Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.
— Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt… Hän vaikeni ja nosti torjuvasti ryppyiset kätensä.
— Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja vielä kerran tulevan sellaisiksi.
— Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan rahamies Sampon Levi — sekö hänen nimensä on? — vastaanottosalissa? Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.
— Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä isännälläsi on jokin erikoinen syy.
Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin, ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä. Eugen-herttua oli parantunut — ainakin hän nyt oli toipumassa — ja siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, — tämä kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli ennallaan. Mutta — mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun mr Sampson Levin kanssa.
— Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?
— Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä, etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?… Saat mennä, Hans. Vanha kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.
— Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena. Älä puhu tyhmyyksiä.
— Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut hulluksi!
Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä joustavuuttaan ja vireyttään.
Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka, jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.
— Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?
— Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa! Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle kuudenpennyn lantin.
— Mitä minun sitten on tarjottava?
— Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät ole mitään tavallisia hotellinomistajia.
— Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua naurahti raskasmielisesti.
Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.
— Et, hän sanoi.
— Miksi suutelit häntä — silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua huolettomasti.
— Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan, vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.
— Racksolen tyttöä.
— Milloin se tapahtui?
— Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh, setä Aribert!
— Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen naimisiin hänen kanssaan.
— Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse mitään.
— Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert tyynesti.
Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman totisemmaksi.
— Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule sallimaan morganaattista avioliittoa.
— Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.
— Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa omaisuutta.
— Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi ruhtinas Aribert jäykästi.
— Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti, ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle — sinulle, Aribert.
— Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei sinulla ole mitään pelättävää.
— Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.
— Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?
— En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli…
— Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.