XXV.

HÖYRYPURSI.

Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä, mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia vaikeuksia.

Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu, jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella. Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin korkeassa asemassa olevaa virkamiestä — arvoltaan kenraalitirehtöörin vertaista — jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä keskustelu — keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että tuo korkea virkamies soitti kelloa.

— Pyydä mr Hazelia — huone n:o 332 — tulemaan luokseni, sanoi virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa, paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.

— Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja ruskea leukaparta sangen kaunis.

— Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore Racksolelle — tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.

— Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.

— Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo, että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta, osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille. Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua, että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.

— Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.

— Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne. Ymmärrättekö?

— Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.

— Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.

— Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell, tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.

— Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.

— Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä merkinnän, ja sitten olen vapaa.

— Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata miehistönne.

— Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.

Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia, joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.

Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta, mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.

— Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän. Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata ryhtyä.

— Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan ponnistukseen.

— En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.

— Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin, saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista taipumusta ivaan ja suulauteen.

— Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui työskentelevän ontuen.

Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.

— Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra haluaa tavottaa. — Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on mennyt poikki.

— Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin rannassa.

— Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan, sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet, jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä, selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti, päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti tunnettavaan.

— Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä juonen perille.

Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja innostuneena:

— Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen sivulle.