VIII.

PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.

Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen, vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä — tyttö oli ilmeisesti englannitar — oli huomattavan epäkohtelias, siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.

— Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan konttoritapaansa.

— Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni, pyöreähkö nainen.

— Meillä on huone toisessa kerroksessa.

— Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti paronitar.

— Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa, rouvaseni.

— Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä olevaa huonetta?

Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.

— Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.

— Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen nopeasti ja purasi huultaan.

— Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa, nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta. Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja, mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista — mantereen siniveristen luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna, pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.

Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.

— Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.

— Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?

Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.

— Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin siihen kuulumatonta.

Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu, johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.

— Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.

Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään pikkuseikan — sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua hyvää englanninkieltä.

Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.

— Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä. Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin. Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän salaperäiseen juoneen.

— Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi palvelusvuorossa oleva.

— Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.

— Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.

— Mihin?

— Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.

Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa, — pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.

Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat avonaiset.

— Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille erikoisella painolla.

— Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi seuraamaan toisia vaunuja.

— Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän tavattoman kiivaasti.

Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean, pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut miss Spencerin jälkeen.

— Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.

— Miss Spenceriäkö?

— Niin, hän tuli juuri äsken.

— Olette luullakseni O. K. kysyi mies.

— Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä. Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus todisti sen vuokrahuoneeksi. — Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne. Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia kysymyksiä.

Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.

— Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko istuutua?

Miss Spencer tarttui soittojohtoon.

— Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi Nella.

— Jos mitä? kysyi miss Spencer.

— Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.