XXIII.

LISÄÄ TAPAHTUMIA KELLARISSA.

— Kuule, isä, lausui Nella hämmästyneelle isälleen, sinun pitäisi hankkia varmuus siitä, että olet saanut käsiisi oikean henkilön, ennenkuin panet liikkeelle koko hirvittävän lihasvoimasi. Luulenpa todella, että olet taittanut olkaluuni. Hän hieroi hartioitaan lystikäs tuskan ilme kasvoillaan ja nousi sitten pystyyn molempien miesten edessä. Hänen tummanharmaa hameensa oli rikkirevitty ja tahrainen, ja tuo tavallisesti niin soma Nella näytti siltä, kuin olisi hän kulkenut purjekankaisen hengenpelastuslaitteen läpi. Hän silitteli koneellisesti pukuaan ja järjesti hiukan hiuksiansa.

— Hyvää iltaa, miss Racksole, sanoi Felix Babylon kohteliaasti kumartaen. Tämä oli odottamaton hauskuus. Felixin salonkitavat eivät koskaan pettäneet häntä, oli tilaisuus millainen tahansa.

— Saanko kysyä, mitä sinulla on minun viinikellarissani tekemistä, Nella Racksole, sanoi miljoonamies hiukan jäykästi.

— Sen sanon sinulle, virkkoi Nella. Istuin ja luin myöhään yöhön huoneessani — oli niin helteinen yö. Kuulin parlamenttitalon kellon lyövän puoli yksi. Panin kirjan syrjään ja menin ulos ikkunan ulkopuolella olevalle verannalle hengittämään vähän raitista ilmaa, ennenkuin menisin vuoteeseen. Nojasin hyvin hiljaa verannankaiteen yli — niinkuin muistat, asun nyt kolmannessa kerroksessa — ja katselin alas pieneen syvälle vajonneeseen pihaan, joka erottaa hotellinmuurin Salisbury Lanesta. Hämmästyin aikalailla nähdessäni jonkun olennon hiipivän pihan poikki. Tiesin, ettei hotelliin ollut sisäänkäytävää siltä puolelta, ja sitäpaitsi piha on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa kadun pinnan alapuolella. Pidin siis outoa silmällä. Hän kulki seinän vierustaa ja katosi näkyvistäni. Kurottauduin verannan yli niin pitkälle kuin uskalsin, mutta en voinut nähdä häntä. Voin kuitenkin kuulla hänen liikkeensä.

— Mitä voit kuulla? kysyi Racksole kiivaasti.

— Kuulin kuin sahaamista, sanoi Nella, ja sitä kesti pitkän aikaa — lähes neljännestunnin luullakseni — jonkinlaista raapimista.

— Miksi ihmeessä et tullut ilmoittamaan minulle tai jollekulle muulle hotellissa olevalle asiasta? kysyi Racksole.

— En tuota niin tarkoin tiedä, isäkulta, vastasi Nella rakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse voivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän ja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä aika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan esiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla tai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen. Tunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut sisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku poliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan. Hyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä tulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen ja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr Babylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea. Näin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa hän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin Westminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin hänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun oli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas ja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas pisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten — kun vain ensin oli päässyt pisteaidan yli — oli hyvin helppo laskeutua alas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella näkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja kiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni repesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa melkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista jalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä ei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt sahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä lujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui, jääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä sisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä tehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä pienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?

— En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi uudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan hänen lähellään.

— No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista kolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat sisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun onnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla tunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän kuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi ryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras uudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän yrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin asetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta ja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla ollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin juuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin askeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että jouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen. Minulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos olisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut "huul", olisitte te hypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti ilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö todella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?

Nuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa vallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen vastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.

— Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle hyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi — hyvin kiitollisia. Mutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee tapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi viimeisen dollarini.

— Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti Nella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.

— Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan paljon pahempaa kuin murtovarkautta.

— Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö? Niin sanomattoman hauskaa!

— Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui Racksole hiljaa.

— Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.

— Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.

— Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.

— Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.

— Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän jotakin kepposta viinipullolla — pullolla, jonka Eugen-herttua mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut olla Jules?

— En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.

— No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian — ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi, hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven toiselta puolelta.

— Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän. Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.

— Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.

— Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni, jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne, koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin, että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos — ei ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä. Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.

Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille tietä ulos pienestä kellarista.

— Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa. Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.

Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni tunki heidän korviinsa — pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa raastettiin pois.

— Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.

— Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä jännitetyssä äänettömyydessä.

Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet. Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.

— Romanée-Conti — Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon kuiskaamalla.

Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa. Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:

— Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne — meidän täytyy pidättää hänet.

Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin notkea vartalo kadonnut.