XXVI.

ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.

— Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle. Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen perinpohjin.

Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi. Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän palasi.

— En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen, ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:

— Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.

— Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.

— Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.

— Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.

— Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui Racksole epäröiden.

— Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen…

— Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.

— Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet. Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!

— Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi ajamaan takaa.

— Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.

— Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.

Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin tyynesti:

— Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja — joka nyt meloi rajusti — oli selvästi Jules — Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja huopahattuun.

— Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia pojan vedestä.

— Ylähangan puolelta, komensi Racksole.

— Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.

Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.

Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi samassa.

— Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava sinne ja otettava hänet sieltä.

— Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.

— Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi hädässä.

He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.

— Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan pääsen tuonne ylös?

— Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua. Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi, ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin eroamaan virastani.

— Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan kaikesta.

— Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.

— Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan muita uria.

— Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista. Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte — ja hän luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte, kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.

Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies. Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin usein tapahtuu suurilla joilla.

— Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama — tumma, synkkä ja ivallisessa hymyssä.

— Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on, niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. — Kas niin, mr Racksole, olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi… Ja Jules naurahti lyhyesti ja läpitunkevasta.

Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.

— Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla — proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin Julesinkaan — oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.

— Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.

— Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.

Jules ei virkkanut sanaakaan.

Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.

— Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.

— Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän oivallisen aamiaisensa.