XIV.

ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.

Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.

— Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.

Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät hänet.

— Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa! Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu. Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun. Tehkää mitä tahdotte.

Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.

— Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.

— En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.

— Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.

— Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.

— Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?

— Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee nyt saamaan vaikuttavan muodon.

— Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa, loppuu tuohon paikkaan.

— Se on mahdollista, huokasi Rocco.

— Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.

— No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni? Kertokaa se minulle muutamin sanoin.

— En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni, ymmärrättekö.

— Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi, hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.

— En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu, ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.

— Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?

— Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli. Luonnollisesti hänet — no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena. Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.

— Se oli siis murha?

— Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.

— Kuka sen teki?

— Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.

— Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa salaliitossa?

— Kautta kunniani, sitä en tiedä.

— No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

— Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan ylevällä häpeämättömyydellä.

— Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

— Olen balsamoinut sen.

— Balsamoinut sen?

— Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan, ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.

— Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen. Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?

— Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä vastaan.

Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.

— Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua yöunesta.

Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.

— Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää unohtako sitä!

Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.

— Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.

Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies — tämä lahjakas henki, jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.

— Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää portaita.

— Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja näppäryydelleen.

— Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka jälkeen Racksole meni hissiin.

Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.

Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi näkyvistä.

Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.

Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.

Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan lörpöttelemättä.

Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen tapaiselle luonteelle.

— Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu muutamia tärkeitä tietoja.

Racksole ei virkkanut mitään.

— Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi. Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne. Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä. Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?

— Mielelläni, sanoi Racksole.

Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi sen ja luki: Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende.

Hän katsoi kelloansa.

— En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan Ostendeen.

— Ostendeenko?

— Niin, heti.

— Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. — Minun asiani on kiireellinen.

— Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.