← Table of contents
Loistohotelli Babylon

XXVII.

Reading edition

TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.

Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina, jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut. Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa — vaikkapa tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten — harmaahapsisen miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira. Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.

Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä aikana ei vanki avannut suutaan — hän vain hymyili halveksivasti. Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen taskuunsa.

— Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin, että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään. En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja sinä voit luottaa minuun.

Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan — ei omaan sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen. Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.

— Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.

— Ei mitään, herra.

— Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen. Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran irti lattiasta.

— Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.

— Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en estä teitä, siihen voitte luottaa.

— Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.

— Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.

— Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.

— En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.

— Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani. Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.

— Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette, pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te opitte tietämään.

Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa ajatuksiaan.

— Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti. Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät, niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty. Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden roiston tuottamasta kiusasta.

— Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.

— En, sanoi Racksole, sitä en tee — jos nyt käyttäydytte siivosti. Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä. Ette tunne Theodore Racksolea.

— Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt tärkeän havainnon.

— Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia toiveita — voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä, ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja kekseliäisyyttänne.

— Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa, niin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla olisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen taitavuuttanne vaan onneanne.

— Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille epäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.

Jules haukotteli.

— Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.

— Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien rikostoverienne nimet.

— Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.

— Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään rikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs määrätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen Eugen-herttualle. — Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa? sanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että siihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja olisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi asetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.

— Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui kysymyksessäolevana yönä?

— Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella Hubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.

— Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat salajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?

— Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan, ainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni siitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä Lontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin yksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin juoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan asian Roccon ja Em — ja miss Spencerin avulla.

— Onko tuo nainen teidän vaimonne?

— Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä minua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä ostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä, jolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni teitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin turvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut ottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin päätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan erinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että juuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa, suvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki nurinniskoin, ja siten oli minun pakko — poistaa hänet näyttämöltä. Hän halusi vetäytyä syrjään — hän sai vaikean omantunnonherkkyyden kohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen ennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki kävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti aikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme Ostendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä siitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku Eugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne. En voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun alkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut ja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr Sampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia. He olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa sairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin Eugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä vahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa he toivoivat, että Eugen-herttua — poistuisi iäksi. He tarjosivat hyvät ehdot.

— Mitkä ehdot?

— Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi kuollut säädetyn ajan kuluessa.

— Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?

— Sitä, totta puhuen, en tiedä.

— Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset viisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.

— Niin, sanoi Jules, sen tiedän jotakuinkin. Tiedän hänen tulleen Wienin kautta — Bosniasta. Sain sen käsityksen, että asia olisi jollakin tavalla yhteydessä Bosnian kuninkaan aiotun avioliiton kanssa. Hän on nuori ruhtinas ja tuskin vielä vapautunut valtiollisesta holhouksenalaisuudesta; senvuoksi ovat hänen ministerinsä epäilemättä katsoneet parhaaksi järjestää hänen naima-asiansa. He koettivat toissa vuonna, mutta epäonnistuivat, koska prinsessa, jonka he olivat valinneet, oli luonut säteilevät katseensa toiseen ruhtinaaseen. Tämä ruhtinas sattui juuri olemaan Posenin herttua Eugen. Bosnian kuninkaan ministerit tunsivat täydellisesti Eugen-herttuan aseman. He tiesivät, ettei hän voinut mennä naimisiin maksamatta velkojaan, ja he tiesivät hänen voivan tehdä sen ainoastaan tuon juutalaisen Sampson Levin avulla. Minun onnettomuudekseni tahtoivat he viime aikoina päästä liian suureen varmuuteen Eugen-herttuan suhteen. He pelkäsivät hänen kuitenkin kaikitenkin voivan toteuttaa avioliittonsa ilman mr Sampson Levin apua, ja silloin — niin, loput te tiedätte… Onhan vahinko, ettei pieni, viaton Bosnian kuningasparka voi saada hänen ministeriensä valitsemaa prinsessaa.

— Uskotte siis, ettei kuninkaalla itsellään ole ollut mitään osaa tässä inhoittavassa rikoksessa?

— Sen uskon ihan varmaan.

— Olen iloinen siitä, sanoi Racksole yksinkertaisesti. Eugen-herttua elää kaikista juonista huolimatta. Oikeus näkyy tapahtuneen yhtäkaikki. — — —

— Mr Racksole on täällä sisällä mutta hän ei voi ottaa vastaan ketään, miss. Nämä sanat lausui kaupunginlähetti oven ulkopuolella. Racksole nousi nopeasti ja meni ovelle.

— Loruja, oli lyhyt vastaus. Väistykää heti tieltä! Ovi avautui ja Nella astui sisään. Hänellä oli kyyneleet silmissä.

— Oi, isä, huudahti hän. Sain juuri kuulla sinun olevan hotellissa. Olemme etsineet sinua kaikkialta. Tule heti, Eugen-herttua on kuolemaisillaan… Sitten näki hän vuoteessa istuvan miehen ja hillitsi itsensä.

Myöhemmin, jäätyään taas yksin, sanoi Jules itsekseen: Vielä voin mahdollisesti saada nuo satatuhatta.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings