V.

MITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.

Seuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin pinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi, vieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan isää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä huvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä, jonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että nuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut "poimukauluksia", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä kauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla mr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla Posenin hallitseva suurherttua.

Nellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että ravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea vastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan sisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi ollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen johtaja.

— Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.

— Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi ruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin asemalla, mutta häntä ei näkynyt — en osaa keksiä syytä siihen.

— Mr Dimmock? kysyi Racksole.

— Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta kohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?

— Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole — Nellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä nähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin sen viereiset huoneet — n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?

— Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän ylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne — huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana lisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on asia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä ravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.

— Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.

— Niin on asia, selitti Racksole.

— Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?

— Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt

— Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole, sanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa noutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.

— Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen mentyä.

— Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei konttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.

— Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla otitte ravintolan haltuunne?

— Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän ylhäisyytenne.

— Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.

— Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä — tuttavana — johon tutustuin Parisissa viime vuonna?

— Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.

— Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?

— On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee. Kaiketi hän ei kauan viivy.

— Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa — ravintolanomistajan yksityishuoneessa, ymmärrättekö.

— Hyvä on, vastasi ruhtinas.

Nella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä huvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja liikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos konttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas Aribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon edellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.

— Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan tälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan ojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän sinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa ulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin naisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä ylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman lempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.

— Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.

— Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne päättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä arvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan yksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta naisen kanssa.

— Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä, täällä teillä, en ole ruhtinas.

— Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.

— Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss Racksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun olleen Pariisissa toissa keväänä.

— Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.

— Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä tiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen, syrjäisen ravintolan vieraita — omituista, mutta mieluista. En koskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme Trocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.

— Sateestako vai museosta?

— En koskaan unohda sitä iltapäivää, hän toisti välittämättä Nellan kysymyksen leikillisyydestä.

— En minäkään, mutisi neitonen yhtä totisena kuin hän.

— Nautitteko tekin siitä, sanoi hän innostuen.

— Veistokset olivat suurenmoisia, vastasi Nella katsahtaen ylös kattoon.

— Vai niin! Niin, niin olivat! Sanokaa minulle, miss Racksole, kuinka pääsitte perille siitä kuka minä oikeastaan olin?

— Siitä minun ei ole lupa puhua, vastasi hän. Se on minun salaisuuteni. Älkää koettako sitä urkkia. Kuka ties mitä kauheita asioita te keksisitte, jos liian syvältä tutkisitte. Hän nauroi, mutta sai nauraa yksin. Ruhtinas oli yhä ajattelevan, melkein miettivän näköinen.

— En uskaltanut toivoa koskaan enää teitä näkeväni, hän sanoi.

— Miksette?

— Ei koskaan tapaa niitä, joita toivoo tapaavansa.

— Mitä minuun tulee, niin olin täysin vakuutettu siitä, että tapaisimme uudestaan.

— Miksi?

— Siksi, että minä tavallisesti saan, mitä toivon.

— Te mahdatte olla ihmeellinen olento, virkkoi ruhtinas. Kadehdin teitä.

— Kadehditte minua — mitä? Isäni rikkauttako?

— Ei, vastasi toinen, vapauttanne ja edesvastuutanne.

— Ei minulla ole mitään edesvastuuta, huomautti Nella.

— Anteeksi, väitti ruhtinas, onpa niinkin, ja aika tulee, jolloin tulette sen tuntemaan.

— Minä olen vain nuori tyttö, mutisi Nella äkillisellä vilpittömyydellä. Mutta teillä, kreivi, teillä on aivan varmaan suuri edesvastuuntaakka?

— Minullako? hän sanoi surullisesti. Minulla ei ole mitään edesvastuuta. En ole mitään — kuninkaallinen ylhäisyys, jonka täytyy olla olevinaan hyvin huomattava henkilö, jonka aina täytyy tarkoin varoa tekemästä mitään sellaista, mikä ei sovi kuninkaalliselle korkeudelle. Pyh!

— Mutta jos veljenpoikanne, Eugen herttua, kuolisi, ettekö te silloin nousisi valtaistuimelle ja saisi osallenne kaikkia noita velvollisuuksia, joita niin toivotte?

— Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä. Mahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on naimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen ylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.

— Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin sisältyy edesvastuu?

— Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja oli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan enää tule kreivi Steenbockia.

— Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen herttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.

Kuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden, aion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen kumminkin.

— Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.

Mutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.

— Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore Racksole.

Kaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta ruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn. Racksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.

— En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. — Tännepäin, lisäsi hän kääntyen kantajain puoleen.

— Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää ruumista. Sehän on mr Dimmock!

— Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi. Olisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.

— Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen paarien ääreen. Mitä tämä tietää?

— Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää kohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää hänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi, mutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin. Hänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain on. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja poliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.

Racksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman jäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä olisi saattanut luulla nukkuvaksi.

— Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. — Ja minä kun olin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!

— Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni, käski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua. Racksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään ravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin murto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.

Neljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole, lääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat juuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset jäännökset lepäsivät.

— No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.

Lääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja ivalliset.

— Se ei ole sydänvika, hän sanoi.

— Eikö sydänvika?

— Ei.

— Mitä se sitten on? kysyi ruhtinas.

— Siihen kysymykseen voin kenties vastata leikkauksen jälkeen, selitti lääkäri, nyt en tosiaankaan saata siihen vastata. Oireet ovat aivan erikoiset.

Poliisitarkastaja alkoi kirjoittaa muistikirjaansa.