XX.
Reading edition
MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.
Eugen-herttua vavahti.
— Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.
— Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu palvelija heti riensi ovesta ulos.
— Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten kohteliaisuudeksi.
— Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.
— Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä asioita meillä on?
— Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.
Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.
— Kuka kertoi sinulle asian?
— Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia yksinvaltiaita.
— Kirotut! sanoi Eugen.
— Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan? Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja. Kysynpähän vain.
— Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.
— Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?
— Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.
— Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?
— Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa rakastaa enkeliä.
— Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.
— En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria. He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä selvät paperit.
— Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään naimisiin Anna-prinsessan kanssa.
— Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.
— Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle miljoonaa.
— Selitä, mitä tarkoitat.
— Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain — se on hirvittävä sana, mutta meidän täytyy käyttää sitä — Ostendessa.
— Se on totta.
— Tiedätkö miksi?
— Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä saaneet, kiitos sinulle siitä.
— Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?
— Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.
— Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada — sellaisia vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?
— On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen, muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen…
— Ennen?
— Ennen kesäkuun loppua.
— Ennen kesäkuun loppua?
— Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.
— Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?
— Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.
— Miksi juuri Bosniaa?
— Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.
— No, menköön vaan!
— Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.
— Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.
— Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan.
Eugen kävi kalpeaksi.
— Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.
— On.
— Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?
Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.
— Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt. Olet ollut levoton turhan takia.
— Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?
— Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.
— Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa juonesta, Eugen-parka.
— Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.
Aribert pudisti päätään.
— Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut hänen kanssaan asioissa?
— Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin kanssa?
— En minä ainakaan, sanoi Aribert.
— Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon vastaanottaa mr Sampson Levin.
Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita, jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.
— Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne voi toivottavasti hyvin.
— Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.
Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot tulipunaiset ja vähän hikiset.
— Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Levi.
— Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.
— Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet — puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.
— Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.
— Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni, että asia päätettäisiin nyt heti.
— Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta…
— Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden olevan jotakuinkin omituista laatua.
Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla. Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu. Minä — minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden — kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin — lopulta nousevan noin viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.
Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.
— Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen, että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.
— Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua mahdollisimman mahtipontisesti, — tärkeiden tehtävien vuoksi. En ole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan. Olisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni…
— Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella häikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta rahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa — voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme lainanneet ne Chilen hallitukselle.
— Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun on saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.
— Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän ylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena, ettette voi hankkia tuota miljoonaa?
— Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden ajalla…
Herttua teki vihaisen liikkeen.
— Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte erään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä sanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten harmistuneena seisomaan, minä en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä kerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän sanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.
Ja mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen kumarruksen.
— Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa. Kaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä…
— Ethän vain aio… Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti hämmästyneenä.
— Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian niin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.