XXVIII.

VIELÄ KERRAN LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIO.

Kun ruhtinas Aribert ja vanha Hans välittömästi herttuan ruokasalissa tapahtuneen Romanée-ContipulIo-tapahtuman jälkeen huomasivat Eugen-herttuan lyyhistyneen tajuttomana tuoliinsa, luulivat molemmat ensi hetkessä herttuan jo ennättäneen maistaa myrkytettyä viiniä. Mutta hetken harkinta ilmaisi heille, ettei se ollut mahdollista. Jos Posenin suurherttua oli kuolemaisillaan tai kuollut, johtui tämä hänen tilansa jostain muusta syystä kuin Romanée-Contiviinistä. Aribert kumartui hänen ylitsensä, ja herttuan suusta tuleva voimakas tuoksu ilmaisi heti onnettomuuden syyn: tuoksu johtui opiumista. Ja eikö totisesti tämän hirvittävän unijuoman tuoksu nyt tuntunut voimakkaana yli koko pöydän.

Oikea selitys välähti silloin salamannopeasti Aribertin aivoihin. Eugen-herttua oli käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Aribertin huomio sattumalta oli kiintynyt toisaalle, ja joutuen äkilliseen epätoivon purkaukseen, päättänyt myrkyttää itsensä ja heti panna päätöksensä täytäntöön. Hänellä täytyi olla opiumia taskussaan, mikä seikka todisti, että onneton ruhtinas jo ennakolta oli päättänyt tehdä tämän teon, myöskin senjälkeen kuin oli antanut Aribertille lupauksensa. Aribert muisti nyt katkeran selvästi veljenpoikansa sanat: "Minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen." Heti tämän muodollisen peruutuksen julkilausumisen jälkeen oli Eugen nähtävästi yrittänyt tuhota itsensä.

— Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.

— Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se on mahdotonta!

— Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas Aribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!

— Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa oksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.

He tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert sekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen, mutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna, joka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja puoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti kokoon rypistettyinä.

— Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan äkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole. Totuus ei saa tulla tunnetuksi.

— Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan huoneesta.

Aribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä, löi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki turhaan.

Hans palasi.

— Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt sanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.

— Hyvä on, sanoi Aribert. Ehkäpä he kiiruhtavat. Sitten hän istuutui ja kirjoitti kortille muutaman rivin. Vie tämä miss Racksolelle! Jollei hän ole hotellissa, niin ota selville, missä hän on ja mene hänen jälkeensä. Ymmärrät, että se on mitä tärkeintä.

Hans kumarsi ja riensi pois toisen kerran, ja sitten oli ruhtinas Aribert taas yksin. Hän katsoi kauan Eugeniin ja teki toistamiseen hurjan ponnistuksen herättääkseen hänet kuolemantapaisesta horrostilasta, mutta turhaan.

Ovi avautui ja sisään astui mies, joka todennäköisesti oli lääkäri. Muutamia lyhyitä kysymyksiä, ja hän oli selvillä tapauksen oleellisesta luonteesta.

— Tahtoisitteko palvella minua soittamalla, ruhtinas. Tarvitsen vähän lämmintä vettä, yhden väkevän miehen ja sairaanhoitajattaren.

— Kuka tarvitsee sairaanhoitajatarta? sanoi ääni ja Nella astui sisään vallan hiljaa. Minä olen sairaanhoitajatar, lisäsi hän tohtoriin kääntyen, käskekää minua.

Pahin oire Eugen-herttuan suhteen oli se, että oksennuslääkkeet osoittautuivat tehottomiksi. Ei kukaan lääkäreistä keksinyt syytä siihen, mutta selvästi kävi ilmi, että niin oli asianlaita. Tiede oli avuton. Lopuksi julisti Manchester Squaresta saapunut erikoistuntija, ettei Eugen-herttualla ollut mitään parantumisen toiveita, elleivät hänen luonnolliset ruumiinvoimansa pystyisi ajamaan myrkkyä ruumiista ilman tieteen apua, aivan niinkuin juopunut makaamalla pääsee kohmelosta. Kaikkea oli koetettu keinotekoiseen hengitykseen ja kuuman kahvin sisäänruiskuttamiseen asti. Annettuaan tämän lausunnon meni Manchester Squaren erikoistuntija tiehensä. Kello oli yksi aamulla. Ihmeellisen ja näennäisesti merkityksettömän yhteensattuman kautta, jommoiset meitä toisinaan hämmästyttävät aavistuksenomaisesta kohtasi erikoistuntija Racksolen ja tämän vangin näiden astuessa hotelliin. Kummallakaan ei ollut pienintäkään aavistusta toisensa puuhista.

Makuukammiossa valvoi vuoteen ympärillä pieni ryhmä. Hitaasti kului minuutti toisensa jälkeen murheellisesti. Kului vielä tunti. Silloin hytkähti siihen saakka eloton ruumis vuoteella ja liikkui; hänen huulensa avautuivat.

— On toivoa, sanoi tohtori ja antoi hänelle kiihottavaa lääkettä, jonka Nella hänelle ojensi.

Neljännestunnissa oli potilas tullut tajuihinsa. Yhden kymmentuhantisista kerroista oli lääkintätaidon historiassa taas terve ruumiinrakenne tehnyt ihmeen, jota vuosisatoja koottu lääketaito ei ollut kyennyt aikaansaamaan.

Aikanaan poistui tohtori, sanoen Eugen-herttuan olevan "parantumaan päin" ja luvaten palata muutaman tunnin kuluttua. Aamu oli koittanut Nella päästi auki isot rullaverhot ja laski sisään valoa virtanaan. Vanha Hans istui, väsymyksen painamana, nukkuen tuolilla eteisessä huoneen nurkassa. Vastavaikutus oli ollut hänelle liian voimakas. Nella ja ruhtinas Aribert katsoivat toisiinsa. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan itsestään, mutta kumpikin tiesi, mitä toinen oli ajatellut. Heidän kätensä yhtyivät ja sulkeutuivat toisiinsa täydellisessä ymmärtämyksessä. Heidän lyhyt rakkaudenonnensa oli ollut äänetöntä, ja se oli hiljaista nytkin. Sanaakaan ei vaihdettu. Himmentävä varjo oli poistunut, mutta ainoastaan heidän silmänsä ilmaisivat kevennystä ja iloa.

— Aribert! Heikko huudahdus kuului vuoteelta.

Aribert meni vuoteen ääreen Nellan jäädessä ikkunan viereen.

— Mitä nyt, Eugen? sanoi hän. Olet parempi nyt.

— Niinkö luulet? mutisi herttua. Toivon sinun antavan minulle anteeksi kaiken tämän, Aribert. Olen mahtanut tuottaa sinulle sietämättömästi vaivaa. Tein sen niin kömpelösti, ja se minua harmittaa. Opiumi oli huono keino, mutta en osannut keksiä mitään muuta, enkä uskaltanut kysyä keneltäkään neuvoa. Minun täytyi itse käydä ostamassa sekotus. Se oli kaikki hyvin nurinkurista. Mutta, jumalankiitos, se ei ole ollut tekemättä vaikutustaan.

— Mitä tarkoitat, Eugen? Olet parempi. Päivän tai parin perästä olet täysin terve.

— Olen kuolemaisillani, sanoi Eugen tyynesti. Älä anna pettää itseäsi. Kuolen senvuoksi, että haluan kuolla. Niin täytyy käydä. Tunnen sen sydämessäni. Muutaman tunnin kuluttua on kaikki lopussa. Posenin valtaistuin on oleva sinun, Aribert. Sinä olet täyttävä sen arvokkaammin kuin minä olen tehnyt. Älä saata omaisteni tietoon, että myrkytin itseni. Vannota Hansia pitämään se salassa, vannota lääkäreitäkin pitämään asia salassa, äläkä sinäkään puhu mitään. Olen ollut suuri narri, mutta en tahdo, että tulisi tiedoksi minun olleen pelkurikin. Ehkäpä se ei ole pelkuruutta; ehkäpä se onkin rohkeutta — rohkeutta hakata solmu poikki. En voinut kestää ilmitulemisen häpeää, Aribert, ja olin varma siitä, että velkani tulisivat tiedoksi. Olen käyttäytynyt kuin narri ja olen valmis sovittamaan sen. Me Posenin ruhtinaat — me saamme aina maksaa kaiken muun paitsi velkamme. Ah, nuo velat! Jos ei niitä olisi ollut, olisin voinut katsoa kasvoihin häntä, joka olisi tullut vaimokseni, joka olisi jakanut kanssani valtaistuimeni. Olisin voinut salata entisyyteni ja alkaa uudestaan. Hänen avullaan olisin todellakin voinut alkaa uudestaan. Mutta kohtalo on ollut minulle nurja — aina, aina! Kesken kaiken, mitä se juoni minua vastaan koski, Aribert? Olen unohtanut sen. Olen unohtanut.

Hänen silmänsä menivät umpeen. Kuului äkillinen romahdus. Vanha Hans oli pudonnut tuoliltaan lattialle. Hän nousi hämillään ylös ja hiipi häpeissään huoneesta.

Aribert tarttui veljenpoikansa käteen.

— Loruja, Eugen! Sinä uneksit. Olet pian täysin terve. Nouse ylös.

— Kaikki tämä yhden miljoonan vuoksi, valitti sairas. Yhden ainoan, kurjan miljoonan vuoksi englannin puntia. Posenin kansallisvelka on viisikymmentä miljoonaa, ja minä, Posenin herttua, en voinut saada lainaksi yhtä. Jos vain sen olisin saanut, olisin kenties taas voinut kohottaa pääni korkealle. Hyvästi, Aribert… kuka tuo nuori tyttö on?

Aribert katsahti ylös. Nella seisoi äänettömänä vuoteen jalkapäässä, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Hän meni vuoteen sivulle ja pani kätensä potilaan sydämelle. Hän saattoi tuskin tuntea sen lyöntejä, ja Aribertille ilmaisivat hänen silmänsä äkillistä epätoivoa.

Sillä hetkellä astui Hans jälleen sisään ja viittasi hänelle.

— Olen kuullut herra Racksolen palanneen hotelliin ja saaneen kiinni tuon Jules-nimisen miehen, jota sanotaan sellaiseksi roistoksi.

Useampia kertoja oli Nella yön aikana tiedustellut isäänsä saamatta kuitenkaan mitään tietoa hänen olinpaikastaan.

Nyt, kello puoli seitsemän aamulla, oli hotellinpalvelijain kesken salaa levinnyt huhu kuluneen yön tapahtumista. Mistä se oli saanut alkunsa, ei kukaan varmasti voinut sanoa, joka tapauksessa se oli levinnyt.

— Missä on isäni? kysyi Nella Hansilta. Hän kohautti olkapäitään viitaten ylöspäin.

Nella miltei juoksi ulos huoneesta. Kuinka hän keskeytti Julesin ja Racksolen välisen keskustelun on jo kerrottu. Laskeutuessaan isänsä kanssa portaita alas sanoi hän uudelleen:

— Eugen-herttua on kuolemaisillaan — mutta luulen, että sinä voit hänet pelastaa.

— Minäkö? huudahti Racksole.

— Niin, toisti hän kivenkovaan. Minäpä sanon, mitä tahdon sinun tekevän, ja se sinun täytyy tehdä.