IV.

RUHTINAAN TULO.

Siitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr Racksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan kiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty ikkuna — säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme aamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta iloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen näytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.

Seuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. — Olen korjannut yksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt se on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon järjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista ehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en haluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä varmasti ikävöimään.

— Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta silloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.

— Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.

— Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee olemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää siltä kuin kävisi koneisto itsestään.

— Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan ravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat tehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia ja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko esimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?

— En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?

— Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä voivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä ja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja se joku ei ole helposti löydettävissä.

Hm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa, joka tänään tulee vapaaksi.

Vähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen haltuunsa ja soitti kelloa.

— Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.

Odotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.

— Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän palvelijan näyttäytyessä.

— Hyvää huomenta, hyvä herra.

— Istukaa.

— Kiitos.

— Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.

— Niin, kello kolme tänä aamuna.

— Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta? lausui Racksole koetteeksi.

— Todellakin kummallinen.

— Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki oikeutensa tähän ravintolaan minulle?

— Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.

— Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu, Jules?

— Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.

— Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen, Jules.

— Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja kasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua nimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen ravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.

— Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas mies, Jules.

— Siitä en voi lausua ajatustani.

— Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?

— Vähän kolmattakymmentä vuotta.

— Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän on aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori ja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa toimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä kiinteästi häneen takaisin.

— Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?

— Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä — luulen minä, että te — te — liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu epämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen irroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello kolme aamulla.

Jules vähän hätkähti.

— Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja tekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin, en tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan, että ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole sopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti kärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin oikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.

Miljoonamies hymyili kiitollisesti.

— Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette ravintolasta tunnin kuluttua.

— En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin luotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista minuuttia on umpeen kulunut.

— Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan kuin pysytte poissa minun ravintolastani.

Samana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon yhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten arvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin ravintolan luovuttamiseksi.

Palatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin konttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli puettu aistikkaaseen mustaan pukuun.

— Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä täällä teet?

— Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa sinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani erinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään sisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että hän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä selviän tästä vallan hyvin.

— Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee juoruamaan tästä asiasta — rikkain Amerikan perijättäristä ravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa ja rauhaa!

— Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?

— Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi. Mene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!

— Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja avomielisesti isälleen.

Juuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan vieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen ryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.

Hän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.

— Ach! hän huudahti. Te.

— Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert — meidän korkeasti kunnioitettuja vieraitamme.

— Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.

— Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te olitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa — matkustitte kai silloin salanimellä…

— Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi kuin paperi.