XI.

HOVIPANTTILAINAAJA.

— Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole, loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt salaisuutta paljastamaan.

— Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän sanoi.

— Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua mieskohtaisesti?

— Hän kysyi teitä.

— Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta sentapaisesta?

— Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.

— Odottakaa, käski Racksole äkkiä. — Pyytäkää mr Sampson Leviä astumaan sisään.

"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian pitkät, liivi liian lyhyt.

— Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua, hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli rehellinen mies.

— Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän kunnian?

— Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi. Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää — miksi päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?

— Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä syytöksestä.

— Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. — Niin, yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette, että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani; tämä on vain periaatteen vuoksi.

— Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.

— Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.

— Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.

— Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä. Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita, joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani — ellette, tietysti, ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.

— Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille, että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.

— Kuinka saitte sen tietää?

— Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin entinen tarjoilija — vieläpä hovimestari — Jules. Olette epäilemättä kuullut puhuttavan hänestä?

— En, sanoi mr Levi jyrkästi.

— Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin, mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin hänet kuitenkin täällä — en kultasalissa, vaan itse hotellissa. Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen teidän vieraittenne joukkoon.

— Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.

Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla, ivallisella ilmeellä hän lisäsi:

— Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?

Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.

— Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?

— Tiedän — en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi. Kuvittelin jotakin sensuuntaista.

— Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. — Kuinka voisimme olla toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä, että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten luonteita, ja sanon — jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä teen samoin.

— Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.

— Kuinka olitte siitä niin varma?

— Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava shakkivetonne?

— Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä, miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta. — Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.

— Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.

— Pelkkä sattuma — kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja pullollisesta Bass-olutta.

— Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.

— Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli. Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut, en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.

— Sen voin selittää, — sanoi mr Sampson Levi, — hänen oli määrä, tulla tänne järjestämään erästä lainaa.

— Valtiolainaako?

— Ei — yksityistä lainaa.

— Keneltä?

— Minulta, Sampson Levittä.

— Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?

— Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.

— Omiinsako?

— Niinpä tietenkin.

— Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?

— Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä — kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat. Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.

— Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?

— Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin…!

— Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?

— Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.

Ymmärrättekö? — Mr Levi naurahti. — Olen hoitanut sellaisia pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki. Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja ystävillänikin on jotain sanomista.

— Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?

— Niin kysyn.

— Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi. — Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa, mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty? Kukaan ei siitä hyötyisi.

— Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.

— Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua katoaisi — ainakin joksikin ajaksi.

Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.

— Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, — luulen teidän todellakin päässeen juonen perille.