XVI.

PUNAHATTUINEN NAINEN.

— Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.

Kaikki kolme — Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert — istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä. Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.

— Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.

— Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki, mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen, mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.

— Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.

— Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen juhlallisesti häneen.

— Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.

— Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi ajatteli omaa tilaansa hississä.

— Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme, sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän — ja sitten, jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä neuvotella poliisin kanssa.

— Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.

— Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti astui sisään — hän loi Nellaan ihailevan katseen — sen talon voisimme me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.

— Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi ruhtinas hymyillen.

— Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani, että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se on mahdollista?

— Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.

— Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?

— En, sitä en luule.

— Ja syy, jos sallitte minun kysyä?

— Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa — eikö niin? Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde — suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva, mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä, että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.

— Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan kanssa?

— Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa yhteydessä keskenään — mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut sitä asiaa.

— Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?

— Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.

— Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.

— Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?

— Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua, on miljoonan punnan velassa?

— Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on mahdotonta.

— Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.

Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei vastannut.

— Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.

— Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.

— Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?

— On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin kieltävä vastaus.

— Minkätähden?

— Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.

— Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?

— Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.

— Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla hyvät toiveet sillä taholla?

— Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.

— Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa — en syytä kuningasta mieskohtaisesti — on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.

— Mihin?

— Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.

— Mutta on aivan varmaan liian aikaista.

— Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä ehkä tavata Berlinin naisen.

Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.

Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen, huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia, jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.

— Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on Berlinin nainen.

— Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän teidät?

— Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut tännepäin.

— Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin askartelua.

Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille. Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia. Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla. Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös, polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.

— Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.

Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa, punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja antoi hänen mennä.

— Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi, jos seuraamme häntä jalan.

— Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain paikalle? sanoi Racksole.

— Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista paikkaa — puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat päässeet lasioven eteen — lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta joka oli jätetty vähän raolleen.

Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä liikkeen — oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja ilmeisesti tyhjä.

— Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo loisti maahan.

— Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta voi erottaa kellarin.

Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen. Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa. Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.

— Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.

— Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.