II.
Reading edition
KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.
Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss Spencerin pyhäkköön.
— Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.
— Nimeni on Racksole — Theodore Racksole.
— New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta korostukselta.
Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta, pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton kirkkaus kuin nuorella tytöllä.
— Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.
— Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.
— Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.
Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.
Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään, jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.
Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.
— Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne, mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei myynnistä olisi tullut mitään.
— Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin edistämästä sellaista voittoa.
He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.
— Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?
— Täysin.
— Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?
— Aiotteko ostaa, mr Racksole?
— Haluatteko myydä, mr Babylon?
— Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.
— Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime vuonna?
— Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.
— Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.
— Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.
— Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä tasan kuusi minuuttia.
Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan miehen oikkuihin.
— Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä. Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.
— Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista päivällisen jälkeen.
— En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?
— Haluatte tietysti puhutella häntä?
— Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.
— Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. — Sano terveisiä mr Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä hetkisen.
— Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.
— Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.
— Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme tuhatta puntaa.
— Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.
Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa — hän oli laiha, neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.
— Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore Racksolelle New Yorkista.
— Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?
— Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen tuhannen punnan korvauksen.
— Sanoitteko kolmen?
— Kolmen.
— Charmé.
— Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos huolehtisitte siitä, että Jules — toivon aivan erikoisesti, että Jules minua palvelee — kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17 ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?
Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja katosi.
— Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.
— Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme tästä illasta alkaen?
— Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun hetki on tullut — ja tullut kuin teatterinäytelmässä — olen valmis. Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili surumielisen iloisesti.
* * * * *
— Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi ruokasaliin pöytään n:o 17.
— Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.
— Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.
— Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka valmistui.
— Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun syntymäpäiväkestitykseni?
— Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä arvelit.
— Mitä tarkoitat, isä?
— Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi piloille!
— Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?
— En, hoidan itse sitä — ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun pöydälle.
— Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne tuossa tuokiossa.
— Saanko kysyä hänen nimeään?
— Dimmock, — ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.
Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen ulkomuoto. He alkoivat puhella.
— Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!
— Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin, joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr Dimmockille — jonka ristimänimi oli Reginald.
Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa runsaanpuoleisesti sinappia.