XVIII.

YÖLLÄ.

— Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.

Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.

— Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli Racksole lausunut.

— Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi, olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy — siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä, sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi noutamaan lääkäriä.

Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.

Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat yhdessä sairaan huoneessa.

— Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä, sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.

— Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.

Se alkoi meidän hotellissamme — sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.

— Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään? Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut, ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain tietäisimme — tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin minä tappaisin itseni.

— Miksi? kysyi Nella.

— Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.

— Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella sukkelasti.

Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään, kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen kysymykseensä — hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.

— Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin. Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.

— Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven. Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.

Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta, sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen kajahtavan soinnin. Hän säpsähti — se oli vain kaupunginkellon kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni — salaperäistä oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan. Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän oli kokonaan unohtanut Eugenin.

— Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli häntä — suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.

Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.

— Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh, hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä? Pyörryinkö?

— Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.

— Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin alas portaita — teidän luoksenne.

— Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.

— Niinkö?

— Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr Racksolen.

— Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!

— Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.

— Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?

— Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.

— Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.

— Siksi — Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä sanoa.

— Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?

— Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan — minusta tulee sen hallitsija.

— Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?

— Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan prinsessan kanssa.

— Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja jos hän elää…

— Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni teidät omakseni, jos — jos…

— Jos mitä, ruhtinas?

— Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.

— Olenko sitten riittävän rikas?

— Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.

Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan toisesta päästä.

— Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.