VII.

NELLA JA RUHTINAS.

Racksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin ruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään jälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja tapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi kylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen toimenpiteeseen — hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin varkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin salaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä, johon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian hyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä onnistuttuaan.

Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin. Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.

— Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?

Ruhtinas kumarsi hymyillen.

— Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.

— Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa, joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta. Jos heillä olisi Keskuspuisto…

— Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.

Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät ruhtinaan kasvoja.

— Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au revoir, ruhtinas.

— Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.

— Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon meillä on puuhaa.

— Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand Babylonista tänä iltana.

— Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne sitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän huoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa — hän viettää päivänsä Cityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.

— Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa todistivat hänen tarkoittaneen totta.

Nella ajoi pois.

Jos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen osaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin tavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui paljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle mielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi hyvästit.

— Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin — nimittäin, en luullut… Hyvästi.

— Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta raskauttaa mieltänne omilla asioillani.

— Mutta otaksukaa — otaksukaa, että minä sitä haluaisin.

— Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.

— Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle kaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.

Melkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja innokkaasti.

— Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi. En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen, Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta. Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa. Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa, täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman — Hänen Majesteetiltaan Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu minulle. Mutta jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.

— Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te häntä nimitätte.

— Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.

— Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja mutkattomalta.

— Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa — jossa häntä ei tavota sähkölennätin, posti eikä rautatie.

— Minkälaisia syitä?

— Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia… Hän vaikeni.

— Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?

— Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi kuin Berlinissä aavistetaankaan.

— Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?

Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi suljetuin silmin.

— Jos teitä huvittaa, vastasi hän.

— Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.

— Niinkö luulette?

— Olen siitä aivan varma.

— Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?

— Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti neitonen kuivasti.

— Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?

— Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties ollut aivan uskollinen.

— Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen kaikella varmuudella.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.

— Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen, olisin minä — olisin…

— Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa, hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan tulonsa edellisenä iltana.

— Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.

— Oli.

— Mahdotonta!

— Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa. Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi — kuolleen niin yhtäkkiä.

— Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti ruhtinas Aribert.

— Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.

Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.

— Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista. Rohkenenko toivoa osanottoanne — apuanne?

— Minunko apuani? Missä?

— En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas nainen voittaa aina nerokkaan miehen.

— Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole, mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.

Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti — hänessä oli sellainen vaistomainen tunne — että se toteutuisi, mutta mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä salaisuus.

— Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.

Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet. Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.

— Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.

— Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan ruhtinaan kanssa.