III.

KELLO KOLME AAMULLA.

Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta, kokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella Racksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He puhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli karkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen samppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen puolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti kertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi oli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus siirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen kyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr Dimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten kysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista tyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli saanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka tämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus olisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin varma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan valtioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja muut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut monta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy — hänen ajatuksiaan askarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille; mutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta ehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia tietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi pannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä; hän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen siihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä ikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan, käytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa puoleensa ja miellyttää.

— Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on luottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole. Suonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko Aribert hallitseva ruhtinas?

— Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä koskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin suurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä veljenpoika, suurherttua Eugen.

— Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.

— Miksei, armollinen neiti?

— Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?

— Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten historiassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan isä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.

— Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä pahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan, että hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen semmoista veljenpoikaansa kohtaan?

— Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset Ruhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen perillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua kohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen kanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä — Mr Dimmock vaikeni kohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta viimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin seuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä naimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää avioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen suurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on velvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin, jota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä, nimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen seurueen kanssa tulee tänne huomenna.

— Lontooseenko? kysyi Nella.

— Niin.

— Tähänkö ravintolaan?

— Niin.

— Oi, niin ihanaa!

— Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana — jonkinlaisena edelläkävijänä.

— Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa — hm —

— Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla ja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia, mitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa… korkeimmalla taholla, ymmärrättekö.

— Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias, ajatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos pengermälle?

Kun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi hänelle kirjeen.

— Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.

Nella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.

— Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti isäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.

— Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole nipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele minua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen hän katosi.

Nella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia juomia.

Jules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen tuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan, vilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä, Posenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi poistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss Racksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän kaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi, että hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.

Juuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin yksityishuoneeseen.

— Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus vanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.

Muutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja vilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous, millä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat ravintolan hoitoa.

Racksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän tietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin aineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden puuskassa haukotteli.

Racksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun kelloon.

— Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän anteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!

— En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut minun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun päinvastoin anteeksi on pyydettävä.

He puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.

— Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo autio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän viittasi erään sisemmän huoneen oveen.

— Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa ravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.

Päästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan varma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei muistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven ohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa ravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät joutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan tavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne kaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan hemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.

Ravintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui siellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla eivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja hän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei hämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan yhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja kapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi, että tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä ylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen kerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi kodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli hiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä ja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja tuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä hän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että valkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan. Sitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi syrjään. Se oli Jules — Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä, mutta muuten tavallisissa pukimissaan.

Tänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri matkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman hyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa omistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että hän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa ja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle muutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies katsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän varovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty. Ovi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua yövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti kuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja katosi sivukäytävään päin.

— Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!

Hänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.

— No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.

Huone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän koppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota miljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen käytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa viattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan Racksole oli hänen kintereillään.

— Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies välinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui silminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet jälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.

— Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.

— Tahdon tietää, mitä p—a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111 hetki sitten?

— Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.

— Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on tyttäreni huone. Kas niin — totuus ilmi, ennenkuin minä päätän, ammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.

— Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.

— Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta yrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen. Lähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että siinä asuu herra eikä minun tyttäreni.

— Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.

— Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan. Miljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli yhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut siitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse onnellisesti olivat saapuneet sinne.

— Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n kohdalle.

— Minun täytyy koputtaa.

— Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä avaimet mukananne.

Silmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden kuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä rikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui sisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.

— Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi Jules samassa rientäen pakoon.

Mr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen nousi nopeasti pöydän äärestä.

— Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton — hm — ilo.

— Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.

— Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?

— Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.

— Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne, voidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne kohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman vuoksi.

Pieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin liitu.

— Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon tarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.

— Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock kaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille asianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi, mutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili kohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan kuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa. Miss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen, kun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi tuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä aiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän huoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran yksi kivi oli heitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi huonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan vapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone, joita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti vaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että hyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin — ja siinä koko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o 124:ssä.

Theodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.

Kuului hiljaista koputusta ovelle.

— Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.

Joku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli Nellan kamarineitsyt aamutakki yllään.

— Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta yksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän ei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.

— Mr Dimmock, pyydän anteeksi — sananmukaisesti anteeksi, sanoi Racksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!

— Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti — ja saattoi hänet kumartaen huoneesta.