X.

MERELLE.

Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa, joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti. Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville, missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen, alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki, mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.

Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi, Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean aseman vaaroja.

Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun, lipallinen venelakki päässä.

Hän otti kohteliaasti lakin päästään.

— Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka? Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.

Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne! Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.

— Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta ja ylenkatseesta.

— No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?

— Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.

Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä, solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.

— Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.

— Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä. Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte erästä naista minun talossani revolverilla.

— Talo siis oli teidän?

— Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.

— Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.

— Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi lievästi matkien Nellan omaa ääntä.

— Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.

— Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä…

— Mitä?

— Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?

— Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?

— Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni, miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.

— Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.

— Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja minä ja pieni miehistö — sangen luotettava miehistö, voin lisätä.

— En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.

Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.

Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.

— Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on harvinainen ominaisuus.

Nella ei vastannut.

— Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.

Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä tavallisten sääntöjen kanssa.

— Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne — te olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.

— Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.

— Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi olla teitä ihailematta — nimittäin jos ette puutu minun asioihini. Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään — miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi. Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut. Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit käyttävät murhia…

— Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi vakavaksi.

— Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä, että teidän on nälkä.

— Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi Nella.

— Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin. Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan vaikutuksen. — Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi! Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole — teidän kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni — me laskisimme maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne, mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta. Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa — Jules, sanoi Nella purevan ivallisesti.

— Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan teitä.

— Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne silloin kävisi?

— Minun nykyisen vaimoniko?

— Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.

— Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?

— Sattumalta hän sen teki.

— Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.

— Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen ruumiillistuttamana.

Jules lähestyi häntä. — Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa suudelma — en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta, ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.

— Pelkuri raukka! huudahti Nella.

— Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.

Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.

— Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, — minun läsnäoloni täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin pääsen tästä miehestä.

Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä olevaa revolveria. — Totta tosiaan, — hän huomautti, — sehän on minun revolverini!

— Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui hänen ympärillään.