XV.

SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.

Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen. Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet kansipönkkään.

— Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.

— Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä. Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun revolveriani — teidän revolverianne, piti minun sanoa.

Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.

Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan- ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen, erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin, mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli purjelaivan kapteeni.

— Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle. Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.

— Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän on keksittävä jotain muuta.

— Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.

Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.

— Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?

— Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.

— Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André, poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.

Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja, ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.

— Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.

Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu. Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi vallan mukavasti päästä pakoon — ja päästä pakoon jättämättä mitään johtolankaa jälkeensä.

— Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.

— Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.

— Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?

— Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen nyt.

Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti luovuttamasta airoja.

— Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.

— On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.

— Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon. Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään, jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella, ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan. Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.

— Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.

— En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:

— Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.

Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.

Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut. Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.

— Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät johonkin hotelliin.

— Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta vastavaikutuksesta.

Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.

— En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.

Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena: En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä äänensävyllä huomautti:

— Minun täytyy heti sähköttää isälleni.

Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.