XXIV.

VIINIPULLO.

Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa. Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä hyvällä päällä.

— Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on? Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja tarkasteli hänen kasvojaan.

— Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.

— Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse, kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi ketterästi pisteaidan — oman hotellinsa pisteaidan — yli ja oli juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan, ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia — nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä — silloin poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja, joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.

Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta, alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan, jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään. Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan. Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina, ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton…

Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta. Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.

Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä Romanée-Contipullolle oli tehty.

— Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?

— Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia, ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.

— Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?

— Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.

— Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin onnistuisi myrkyttää teidät?

— Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää. Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä sen vaarattomaksi.

— Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota juuri sen pullon hänelle — ja teille.

— Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?

— Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä. Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.

— Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te luulette myrkytyksen toimeenpannun?

— Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.

— Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?

— Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa, jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?

— Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.

— Mutta otaksukaapa, että Hans… Racksole vaikeni.

— Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan mahdoton.

Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi. Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan kunniasanansa, ettei tekisi sitä.

— Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.

— Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.

— Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.

Aribert katsahti nopeasti ylös.

— Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi Eugen-herttua.

— Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin samppanja.

Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa. Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla. Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus, mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi Eugen-herttua pöydän yli:

— Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.

Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä kantapäähän.

Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.

— Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.

— Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.

— Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire. Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja korkki oli eheä.

— Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.

— Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä. Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän oli tajutonna.

— Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?