XXII.
Reading edition
GRAND BABYLONIN VIINIKELLARISSA.
— Tiedättekö mitään tämän Julesin entisyydestä? kysyi Racksole ja kaatoi lasiinsa whiskyä.
— En yhtään mitään, sanoi Babylon. Ennenkuin te siitä minulle mainitsitte, en luule tietäneeni, että hänen oikea nimensä oli Thomas Jackson, vaikka luonnollisesti olin selvillä siitä, ettei se ollut Jules. Minulla ei totisesti ollut aavistustakaan siitä, että miss Spencer oli hänen vaimonsa, vaikka olinkin kauan epäillyt, että heidän suhteensa toisiinsa oli paljon sydämellisempi kuin heidän tehtäviensä laatu hotellissa välttämättä edellytti. Kaiken kaikkiaan tiedän Julesista — hänen nimensä tulee aina olemaan Jules — ainoastaan sen, että hän vähitellen jonkun salaperäisen mieskohtaisen voiman avulla pääsi huomattuun asemaan hotellissa. Hän oli aivan varmaan lahjakkain ja älykkäin tarjoilija, minkä koskaan olen tuntenut ja hänellä oli erikoisesti vallassaan tuo vaikea taito säilyttää arvokkuutensa joutumatta ristiriitaan toisten arvokkuuden kanssa. Pelkään tämän tiedon olevan hieman liian ylimalkaisen, jotta siitä olisi jotakin käytännöllistä hyötyä käsillä olevan vaikean kysymyksen selvittämisessä.
— Mikä se käsillä oleva vaikea kysymys on? kysyi Racksole tyhmän näköisenä.
— Arvelen, että tuo vaikea kysymys on saada selville syy miehen Lontooseen saapumiseen.
— Sen voi helposti arvata.
— Kuinka niin? Luuletteko hänen haluavan antautua oikeuden käsiin tai tavan voiman sitovan hänet hotelliin?
— En kumpaakaan, sanoi Racksole. Jules aikoo vain koettaa onneaan kerran vielä. Siinä koko juttu.
— Koettaa onneaan mihin nähden?
— Eugen-herttuaan nähden. Joko tavotella hänen henkeään tai vapauttaan. Sangen todennäköisesti edellistä tällä kertaa; melkein varmasti edellistä. Hän on käsittänyt, että meidän intomme pitää Eugen-herttuan tila salassa on meille haitallinen, ja hän käyttää hyödykseen tätä seikkaa. Koska hän jo, oman tunnustuksensa mukaan, on jokseenkin rikas, täytyy hänelle tarjotun palkinnon olla suunnattoman suuri, ja hän näkyy varmasti päättäneen voittaa sen. Hän on äskettäin monta kertaa osottautunut rohkeaksi mieheksi; ellen erehdy, näyttäytyy hän ihan kohta vielä rohkeammaksi.
— Mutta mitä hän sitten saattaa tehdä? Ette kai tahtone väittää hänen aikovan tehdä murhayritystä Eugen-herttuaa vastaan täällä hotellissa?
— Miksei? Jos Reginald Dimmock menetti henkensä jo pelkästään senvuoksi, että epäiltiin häntä uskottomaksi salaliittolaisille, miksei Eugen-herttuaakin voitaisi tappaa?
— Mutta se olisi kuulumaton rikos ja vahingoittaisi äärettömästi hotellia.
— Niinpä kyllä, myönsi Racksole hymyillen.
Pieni Felix Babylon näytti kokoovan rohkeutta käsittääkseen noin eriskummallisen ajatuksen.
— Kuinkahan se saattaisi käydä päinsä, kysyi hän vihdoin.
— Dimmock myrkytettiin.
— Niin, mutta silloin oli Rocco täällä, ja Rocco oli salaliitossa osallisena. On käsitettävissä, että Rocco olisi voinut sen tehdä. Mutta ilman Roccoa en koskaan voi pitää sitä mahdollisena. En edes saata uskoa, että Jules sitä yrittäisi. Katsokaa, Grand Babylonin tapaisessa paikassa on ruuan, mitä minun teille ei tarvitse huomauttaa, käytävä niin monen käden kautta, että olisi kovin arveluttava asia myrkyttää yksi ainoa henkilö tappamatta kenties viitisenkymmentä. Sitäpaitsi Eugen-herttuaa, ellei hän tapojaan ole muuttanut, aina palvelee hänen oma palvelijansa, vanha Hans, jonka vuoksi jokainen yritys turmella jo valmistettu ruoka juuri ennen sen tarjoilemista olisi äärettömän uskallettua.
— Myönnetään, sanoi Racksole. Mutta viiniin pääsee kenties helpommin käsiksi. Oletteko sitä ajatellut?
— En, tunnusti Babylon. Te olette kekseliäs teoreetikko, mutta minäpä satun tietämään, että Eugen-herttua aina avauttaa pullonsa ollessaan itse läsnä. Hans se epäilemättä avaisi hänen viinipullonsa. Senpä vuoksi ei viiniarvelu pidä paikkaansa, ystäväni.
— En saata käsittää, miksei, sanoi Racksole. En tiedä sanoa mitään viinistä asiantuntijana, ja juon sitä hyvin harvoin, mutta minusta tuntuu, kuin vallan hyvin voisi tehdä viinille jonkun kolttosen sen vielä ollessa kellarissa, varsinkin, jos hotellissa olisi joku rikostoveri.
— Luulette siis, ettette vielä ole päässyt kaikista salavehkeilijöistänne?
— Luulen, että Julesilla voisi olla vielä joku rikostoveri talossa.
— Ja että viinipullo voitaisiin avata ja uudelleen sulkea korkilla, ilman että koko toimituksesta voisi huomata jälkeäkään? kysyi Babylon hieman purevan sukkelasti.
— En voi huomata, että pullon avaaminen olisi välttämätöntä, jotta viinin voisi myrkyttää, sanoi Racksole. En koskaan ole koettanut ketään viinipullolla myrkyttää, enkä väitä itselläni olevan mitään luonnonlahjoja myrkynsekottamiseen, mutta luulen voivani keksiä useita keinoja työn suorittamiseksi. Myönnän luonnollisesti, että olen saattanut kokonaan erehtyä Julesin aikomuksiin nähden.
— Todellakin, sanoi Babylon. Hotellin alla sijaitsevat viinikellarit ovat Lontoon merkillisyyksiä. Toivottavasti te tiedätte, mr Racksole, että ostaessanne Grand Babylonin, samalla ostitte Englannin, ellei koko Euroopan oivallisimman viinivaraston. Myyntiarviossa arvioin viinin kuuteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Ja sanonpa, että aina huolehdin siitä, että kellareita hyvin vartioitiin. Itse Julesinkin olisi ollut vaikea murtautua niihin viinikirjanpitäjän myötävaikutuksetta, ja viinikirjanpitäjä on tai oli lahjomaton.
— Minua hävettää mainita, että en vielä ole viinejäni tarkastanut, sanoi Racksole hymyillen. En ole ajatellut niitä vähääkään. Yksi tai kaksi kertaa olen vaivautunut kulkemaan yltympäri hotellin, mutta kellarissa jätin käymättä kierroksillani.
— Mahdotonta, rakas ystävä! sanoi Babylon, jota tämä tunnustus huvitti, koska se hänestä — suuresta hienojen viinien tuntijasta ja ystävästä — tuntui melkein uskomattomalta. Mutta teidän on todellakin tarkastettava ne huomenna. Jos sallitte, tulen teidän mukaanne.
— Miksei tänä yönä? esitti Racksole tyynesti.
— Tänä yönä! On kovin myöhä. Hubbard on luultavasti jo mennyt nukkumaan.
— Kuka Hubbart on, jos saan kysyä? Muistan vain hämärästi tuon nimen.
— Hubbard on Grand Babylonin viinikirjanpitäjä, sanoi Felix jotenkin painokkaasti. Neljänkymmenen ikäinen vakaantunut mies. Hänellä on kellarien avaimet. Hän tuntee joka pullon jokaikisessä komerossa, sen iän, ominaisuudet ja arvon. Ja itse hän on ehdottomasti raitis. Hubbard on nähtävyys. Mitään viiniä ei kellareista voi poistua hänen tietämättään, eikä kukaan voi päästä kellareihin hänen myötävaikutuksettaan. Niin oli ainakin minun aikanani, lisäsi Babylon.
— Herätetään hänet, sanoi Racksole.
— Mutta kello on yksi yöllä, huomautti Babylon.
— Ei tee mitään — nimittäin jos te suostutte tulemaan seurakseni. Kellari on yhtäläinen yöllä kuin päivillä. Siis, miksemme mene nyt heti?
Babylon kohautti olkapäitään. Niinkuin tahdotte, sanoi hän myöntyen aina yhtä kohteliaasti.
— Ja nyt haetaan tämä mr Hubbard, jolla on kaapin avaimet, sanoi Racksole heidän yhdessä poistuessaan huoneesta.
Vaikka oli myöhäistä, ei hotelli luonnollisesti ollut yöksi suljettu. Muutamia vieraita oli vielä jäljellä, ja muutamia väsyneitä tarjoilijoita oli toimessaan. Yksi näistä jälkimmäisistä lähetettiin etsimään tuota merkillistä Hubbartia, ja onneksi tämä ei vielä ollut mennyt levolle, vaikka juuri oli menemässä. Hän antoi mieskohtaisesti avaimet mr Racksolelle, ja hänen vähän aikaa puheltuaan entisen isäntänsä kanssa, suuntasivat Grand Babylonin nykyinen ja entinen omistaja askeleensa kellareihin.
Nämä kellarit vievät yli toisen puolen siitä pinta-alasta, jonka koko hotelli käsittää, sen pituussuuntaan ulottuvan puoliskon, joka on lähinnä Strandia. Riippuen siitä seikasta, että maa Strandista viettää jyrkästi jokeen päin, on Grand Babylon niin sanoaksemme syvempi Strandin kuin joen puolella. Thamesiin päin on sisäänkäytävän tason alapuolella maakerros ja tämän alla yksi kerros. Strandiin päin on yksi maakerros, yksi kerros tämän alla ja sen alla isot viinikellarit. Kuljettuaan palvelijakunnan neljät portaat alas ja pitkän, keittiön kanssa yhdensuuntaisen käytävän läpi, olivat nuo molemmat miehet saapuneet erään oven eteen, josta, kun se avattiin, pääsi vielä yksiin portaisiin. Sen juuressa oli kellarien pääsisäänkäytävä. Sisäänkäytävän ulkopuolella oli viinihissi, joka välitti noitten maukasten nesteitten siirtämistä yläilmoihin, ja sisäänkäytävän vastapäätä oli mr Hubbartin pieni konttori. Kaikkialla oli sähkövalo. Babylon, joka oli eniten tottunut avaimia käsittelemään ja kantoi niitä, avasi ison oven, ja sitten he tulivat ensimmäiseen kellariin, ensimmäiseen viidestä peräkkäin sijaitsevasta. Racksolea hämmästytti ei ainoastaan paikan viileys, vaan myös huoneuston tilavuus. Babylon oli ottanut käteensä siirrettävän sähkökäsilampun, ja liikutti sitä ympäri, jotta Racksole saattaisi nähdä huoneen mittasuhteet. Tässä salamantapaisessa valaistuksessa näytti tämä maanalainen huone aavemaiselta ja salaperäiseltä numeroituine lokeroineen, jotka ulottuivat kovin kauas, kunnes valo supistui kaukaiseksi välähdykseksi, valon silloin tällöin sattuessa jonkun pullon kuperaan pintaan. Sitten Babylon sytytti kiinteät sähkölamput, jonka jälkeen Racksole hänen johdollaan kiersi sen osan aluettaan, joka oli melkeinpä mielenkiintoisin.
Kellarien rivin äärimmäisessä päässä oli lasiovi, josta nähtävästi pääsi ylimääräiseen, pienempään kellariin, noin viiden-, kuudentoista neliöjalan mittaiseen huoneeseen.
— Jotakin erikoista tuolla sisällä? kysyi Racksole uteliaasti, kun olivat ehtineet ovelle, ja katsoi sisään pullojen vieri-vierekkäin oleviin pohjiin.
— Ah, huudahti Babylon, melkein huuliaan maiskuttaen, tuolla sisällä on kaiken kerma.
— Todellakin! sanoi Racksole. Menkäämme sinne. He menivät kiviholviin, jota miltei saattoi pitää pyhänä sen sisällön kallisarvoisuuden vuoksi, ja Racksole katseli ympärilleen omituisen läpitunkevasti ja uteliaasti. Takaseinässä oli ristikkoikkuna, josta tuli heikko valo.
— Se on vain tuuletusikkuna. Hyvä ilmanvaihto on mitä tärkein,
— Näyttää olevan rikki, vai kuinka? huomautti Racksole ja lisäsi sitten, asettaen yhden sormensa Babylonin olkapäälle: Siellä on joku sisällä kellarissa. Ettekö voi kuulla hengitystä tuolta alhaalta tuon lokeron takaa?
Molemmat miehet seisoivat äänettöminä ja jännittivät kuuloansa hetkisen katossa olevan yksinäisen sähkölampun alla. Toinen puoli kellaria oli pimeässä. Vihdoin meni Racksole päättäväisesti pitkin keskikäytävää lokeroitten välitse ja kääntyi nurkkauksessa oikealle.
— Tule esiin, lurjus! sanoi hän matalalla, melkein ilkeällä äänellä ja veti esille kokoon kyyristyneen olennon.
Hän oli odottanut löytävänsä miehen, mutta oli iskenyt kiinni omaan tyttäreensä, Nella Racksoleen.