IX

Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin oli miehellä reipas, — pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.

Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan vanhat veret kuohumaan.

Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut, syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin, suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin sieltä oli nyt kerrottu.

Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois viljat ja karjat — ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi ja huolettavaksi.

— Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli riippunut hänestä itsestään. — Mistä hankitte nyt niille muonaa, se kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!

Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille, uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä uusia kuninkaan käskyjä.

Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje, kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan. — Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin, houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on jätetty!

Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan. Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi — linna on ensin valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.

Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin, tuntemattomiin kohtaloihin.

Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä, jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, — mutta nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan… Taisipa Kerttu sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään… Taisipa ajatella, että jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen — varmasti hän sitä surisi! Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus, jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli — niinkö on heilakka naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, — jos voisi, niin Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa…!

Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä, pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät mietteet.

* * * * *

Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan. Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin holhoojat.

Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri, jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin. Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin enoineen pitävän majaa.

Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit, setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, — siellä kuului parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.

Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista, viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä, katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi rientävät venäläisjoukot, — näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.

Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä, joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri tahoilta rynnättävä linnaa vastaan… Tätä menettelyä näkyivät useimmat puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi, ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.

— Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.

— Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin lopettaen kuulustelun.

Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen kuninkaalta.

Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä — uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä. Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät. Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt epäkäytännöllisiksi.

— Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.

Niilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:

"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme jyrkästi, kunnes linna on antautunut…"

— Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen silmänsä kirjeestä.

— Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi synkistyneenä. — Miten voisi siis tuloksia kypsyä?

— Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen, toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.

Mutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:

— Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen. Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri, joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta, ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt koota tänne joukkonsa, — silloin piirityksemme raukeaa.

— Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, — millä Viipurissa luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.

— Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika, jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. — Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian Viipurinkin…!

Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije kysyi vihdoin varsin vakavissaan:

— Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?

Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi, vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:

— Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain jatkettava.

— Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen mielituumaansa.

— Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan pisteliäästi.

— Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.

Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen isänsä kirjeen.

Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi. Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa olevaa viinitynnyriä — herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia, jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.

— Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. — Täällä mies karaistuu.

— Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. — Onhan sinulla jo miekka!

— Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja nähtävästi mielellään pisteli häntä.

Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen, ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla, minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten istumaan.

— Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.

— Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi pyrkien taas mieheväksi.

— Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan mielenlaadun. — Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?

— Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään toverinsa arvaamista asioista. — Mutta sehän on mahdotonta!

— Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.

— Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän kaikki nauraisivat…

— Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.

— Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän mukaanne!

— Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. — Se voisi olla vieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille…

Juhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo äsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun ympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten hävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta kirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:

— Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin vähän ilkahtaen.

— Ei, jään toistaiseksi tänne. Aion liittyä Turun huovien joukkoon.

— Oikeinko sotamiehenä?

— Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä huhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö…

Martti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja tosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä siitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta vastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei retkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut kuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet kiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen mantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista ohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista. Varmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut, mutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa valmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa istuville ylimyksille.

Nämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he jäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle, synkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.

Martti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon, jossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika ilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan komennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina kiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin kallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan hämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät vain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin kuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä erityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin pensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt kulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä järjestämässä suunniteltua liikettä.

Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan. Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.

Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä; heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet, ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin porttisarven tulelle.

— Ketä nuo hurjimukset ovat, — se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta, murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin kalvakkana seisoi.

Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä, jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme seikkailevaa huovia.

— Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo astuen.

— Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili Jaakko kylmästi.

— Niiden joukossa on tuttaviani, — he eivät huomaa vaaraa, sopersi Martti uudelleen.

— No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö, kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.

Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai taakse.

Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi ruotsalaisen maajoukon patteri.

— Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, — hän oli hänet tuntenut asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle silmilleen, — eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.

— Sinäkö Martti? Kuinka uskallat…!

Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin. Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella mäennyppylän suojaan.

— Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä perästäpäin ontuessaan — sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi, syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan, johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.

Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:

— Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä riennän tästä oman joukkoni luo.

— Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. — Mutta ei sanaakaan tästä kenellekään!

— Eipä tietenkään — rientäkää vain!

Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut. Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään, päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.

Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään. Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli päässyt.

* * * * *

Se hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä yönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit runneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö, ruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja niin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä linnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö keskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta. Sen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että nyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin, joten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten kestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.

Suomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin neuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava uusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli, huolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät onnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa taittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät kunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle lähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat, kaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi "pähkinä" heidän.