XXIII

Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa, joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten, Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen, nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, — hän oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää, savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin kostuttaneet, — niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia metsiä ja suomaita. — Olisihan täällä luullut olevan tilaa molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka, saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita — tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella, miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät. Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan, jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti. Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi tekemättä.

Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan — saatavahan oli se luvattu palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.

Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.

Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä, luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.

Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan virkkoikin vanha isäntä:

— Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme, petäjän varassa vain on henki pysynyt.

— Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia tarinoita. — Kuinka käy nyt ensi kesänä?

— Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko, niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.

— Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa, ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.

— Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen vältellen.

Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota kaukaiselle sukulaisvieraalle, — omista eväistään saivat matkamiehet sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja katkeruudella:

— Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten riittää tänne meidän takamaille!

Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä, niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen, missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen — tänä yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle —, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.

— Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.

— Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli Martti.

— Oli heillä pyyntivehkeitä… oli monenlaisten otuksien varalta, mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot kierrokset!

Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:

— Eiväthän toki aikoneet miehenne… eiväthän sota-aseissa lähteneet erämaille! Tappelemaanko…?

— Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan, käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta tullut apua…

Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä, joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.

Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia…

— Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan? hätäili Martti. — Varoittihan jo piispakin…

— Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin… Ykskaikki, tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai tappeluunko kaadumme salolla… itse täytyy koettaa, kun ei muualta tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään. Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!

Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään, muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta kohtaan… Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi, viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.

— Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat? kyseli Martti levottomana sedältään. — Miten luulevat he pitävänsä nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen elämänsä asettaa…?

— Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea ajatella… Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä kauemmas Lapinkorpeen…

Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi. Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, — kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty…

— Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta, vastasi Martti epäillen. — Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!

Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen rangaistuksensa ankaruutta.

Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen — sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä poikaan kulkeneet — kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista, joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan… Ja sitä mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle joutumasta.

Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja niitä sukupolvien halki puolustaneet, — nykyinen polvi ei katsonut voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat — he eivät voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.

* * * * *

Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä sulanut eikä Martti toverineen — joka, vaikka velttona pirtissä lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä — päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.

Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon, vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan. Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.

Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi pyyntivehkeineen palatakseen.

Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan — niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet. Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen kuitenkin toivottomaksi, — aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut sieltä palattava — nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!

Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää —, täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt takaisin.

Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi. Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!

Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä, edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, — nyt oli tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja kontillinen lintuja taloa kohti, — sekä kruunun vihat ja kostot!

— Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. — Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, — teidät ja ehkä meidätkin!

— Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.

— Mikä auttaa — olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit polttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. — Näin jo Jyrkikin nuhteli.

— Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas nuorukainen. — Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit kylään tulevat.

— Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti Jyrki-setä raskaasti, — vastassa on viha ja kosto sielläkin.

— Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen korpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On siellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja riistaa on sielläkin.

— Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää pellot ja maksaa verot, — kuolema se on edessä meillä kaikilla!

Näin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut enää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja kurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut, entiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina vaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta enää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä tuleva on.

Raskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten kertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen, eikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan ryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen esivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli hän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden savolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha ei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, — ehkä heidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon tämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen istumaan ja kysyi:

— Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan nämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja joissa saunanne korjasitte?

— Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä huomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.

— Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä lähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä perhekuntaa sinne…? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin vahvistuksen.

Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen, Martin puoleen:

— Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen…? Minä en usko siitä mitään tulevan!

— En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, — mutta kenties olisi sittenkin joku mahdollisuus…

— Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?

— Niin, — en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, — minä vielä kerran yritän Turussa.

Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa, miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, — Martti tiesi kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa… jos Martti sen hänelle kyllin selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen pieni salaisuuskin, — kireässä paikassa voisi Martti siihenkin vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. — Älä hätäile vielä, orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon raivostamalle Eskolle. — Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo rohkaisten.

— Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. — Onpa aikaa takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.

Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät. Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.

Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä. Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan keskeytynyttä taivaltaan.

Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he virkkoivat lähtevälle:

— Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi, siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!

— Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. — Veri kyllä tänne vetää, hyvinhän täällä viihtyisin…

— Siispä tule! Jälkiäsi muista!

Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä perään:

— Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja nousta venheeseen.

Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta, jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen, kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan… Tosiaankin, olipa hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka… Hän tiesi isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!

Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:

— Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!

— Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.

— Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi. Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!

Marttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.

— Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon ajatuksenjuoksun jäljille.

— Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka luulisit nyt mahtuvasikin.

Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti kysyikin melkein nyrpistyneenä:

— Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette minua enää luoksenne tahdo?

— Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. — Et yksin sinä, vaan jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta, vai etkö tunne?

— Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä…?

Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:

— Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi… yritti hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia retkiä — ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy… Etkö tunne niitä molempia puunhaaroja, poika?

Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa melkein käheästi:

— Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan. Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa, kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa…? Sehän on sitä ihmisten ikuista taistelua!

— En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, — äijä oli nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: — Olihan isäni kansan mies…

— Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua Turku enemmän kuin Sysikorpi…?

Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä suoraan tunnustaakin.

Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden. Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla, ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja apajarannoista.

Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin… Häntä melkein jo hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään — kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!

Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:

— Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi tämä suvussamme säilynyt talonkirja — ehkä se voisi jotenkin auttaa meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja, vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty. Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".

— Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. — Sen toimitan kyllä heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.

Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas tahto, kumonnut ja mullistanut, — ei näkisi enää Maunu-piispakaan, jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen mitään virkkanut.

Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan. Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä lähemmäs tuota päämaalia.