XXV

Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli lähetettävä matkalle.

Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan. Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut, käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että nehän ovat jo vanhoja asioita… nyt ovat taas uudet edessä — talvinen lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa…

Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin. Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat. Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan vastauksesta tsaarille — sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden menestys hänestä edellyttivät.

Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.

— Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. — Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista, tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä maasta vihdoinkin päästäkseni.

Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, — siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.

Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: — Lue uudelleen, kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, — lue tuosta kappale…!

Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, — tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, — mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän, tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, — Kustaa oli edellisessä kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi — Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:

"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana…"

— Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"— Ukko iski laihan nyrkkinsä pöytään: — Ei, Henrik Horn oli sittenkin oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla mitalla… taikka sodalla…! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, — aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän häränruoskamme nahoissaan…!

Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:

— Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan komentamaan…!

Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli, hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.

Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas selustuoliinsa ja virkkoi:

— Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä tarkoituksensa…

Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen. Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.

Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida. Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli varmaankin rajaton, — Marttia aivan puistatti ajatus, että joku, johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes vihjaissut.

Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan, ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet, joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta letkauksilta.

Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä tulijaa, — sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.

Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:

— Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky katkaisi toimenpiteemme.

— Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset. On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?

— On, — ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita savolaisten ja hämäläisten välillä.

— Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. — Eikö ole Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?

— Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. — Mutta joku hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.

— Hä… hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä tiedät!

— Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut, vastasi Klaus-herra. — Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja ilmoittaa siitä tarkemmin.

— No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. — Jos siellä talonpojat todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta parempia tietoja me tarvitsemme — odotamme Fincken ilmoitusta.

Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka hänet tällä kertaa täyttivät, — suurempia, tärkeämpiä, — koska hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.

Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako se pelihtiminen taas? — sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä. Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä aivan silmittömästi — onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla — ja varmasti aikoinaan tuleekin — asiasta repäisevä kirje ja silloin — silloin Jumala armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!

Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella kirjaimia paperille… Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta… Mutta miten? Ja miten kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä tulevat selville — siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä salosukulaisten kanssa…! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.

Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, — vai oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä, astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

— Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille, kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan, apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, — eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet, katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta, ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään, ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen, minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä, käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin, kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut. Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan. Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt, läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

— Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, — mikä tie vie pelastukseen ja onneen?